oikeus

Hyvinvointivaltio, äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus

/ Riikka / 3 kommenttia

Pohjoismaat tottuivat roikkumaan erilaisten hyvää elämää mittaavien indeksien ja tutkimusten kärjessä. Olipa kyseessä sukupuolten tasa-arvo, ihmisoikeudet, luottamus valtioon tai koulumenestys, pohjoisen hyvinvointivaltiot olivat kärjessä. Sittemmin osa saavutuksista on heikentynyt, ja yhä ”kompleksisemman” maailman paineessa hyvinvointivaltio on alkanut purkautua eri kulmistaan. Edelleen me kuitenkin kuulumme priimusvaltioiden ryhmään – tiedämme sen itse ja sen tietävät myös monet muut ihmiset, jotka haluaisivat päästä osallisiksi sen onnesta ja autuudesta.

Useissa tutkimuksissa on arveltu etnisen, uskonnollisen ja kulttuurisen homogeenisyyden olevan merkittävä tekijä paitsi praktisen hyvinvointivaltion myös yhteisön korkean sisäisen ja eliittiin ja valtioon kohdistuvan luottamuksen takana. Vaikka asia vaikuttaa useimpien ihmisten mielestä lähes intuitiivisen selvältä, akateeminen tutkimus on pääasiassa lähestynyt asiaa nurinkurin: tutkimalla mitä etninen ja muunlainen moninaisuus saa aikaan yhteisöjen ja valtioiden tasolla. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa saadaankin keskenään ristiriitaisia tuloksia, alkaa vaaka kallistua sille puolen, että  liian suuren erilaisuuden tuottaminen samaan yhteisöön heikentää mm. luottamusta valtioon ja toisiin kansalaisiin sekä vähentää sitä ”liimaa”, joka valtiota ja yhteisöä pitää kasassa.

Korkeaan verotukseen, suuriin tulonsiirtoihin ja laajaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen nojaavan valtion tapauksessa tuon ”liiman” puuttuminen näkyy ennen pitkää muun muassa veronmaksuhalukkuuden rapautumisena, luottamuksen ”yksilöllistymisenä”, sosiaaliturvan väärinkäyttämisenä ja erilaisina eriytymisen ja eriyttämisen mekanismeina.

Koska suurin osa ”liiman” ja luottamuksen tutkimuksesta kohdistuu valtioihin, joissa ei vuosikymmeniin (tai -satoihin) ole ollut pohjoismaihin rinnastettavaa homogeenisyyttä (eikä hyvinvointivaltiota), johtopäätöksenä on usein ”vahinko on jo tapahtunut”. Toisaalta pohjoismaiden kiinnostus (tai uskallus) ymmärtää omaa ekseptionalismiaan tai sen perusteita on ollut heikkoa, myös tutkimuksellisesti – erityislaatuisuutta on käytetty lähinnä eräänlaisen narsistisen brändin muokkaajana, etenkin Ruotsissa. Priimusvaltioiden halu profiloitua korkealle kaikissa hyvän ideologioissa – kuten monikultturismissa – ei sovi yhteen rajattuun valtioon sidotun valtiollisen hyvän kanssa. Kipuilu tämän tosiasian kanssa saa ajasta ja paikasta riippuen erilaisia ilmentymiä, mutta itse seikka ei muutu mihinkään.

On mahdollista, että asiaan herätään myös Suomessa vasta, kun ”vahinko on jo tapahtunut” samassa laajuudessa kuin muissa maissa. Toisaalta tämäkin ajatus saattaa olla liian optimistinen, sillä – kuten blogissakin on usein tuotu ilmi – ”muuttuva toimintaympäristö” hyödyttää niin monia toimijoita niin monien erilaisen mekanismien kautta, että on täysin mahdollista, että kansa ja demokratia sivuutetaan tässä kehityskulussa. Toisaalta hyvinvointivaltionarsismiin kuuluu pohjaton usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin: ehkäpä me voisimmekin onnistua siinä, missä kukaan muu ei ole koskaan onnistunut.

Ilmainen kouluruoka, ilmainen terveydenhuolto, ilmainen koulutus, äitiyspakkaus – tässä muutama huikea suomalaisen ekseptionalismin lippulaiva. Ne ovat merkittäviä ensinnäkin siksi, että ne ovat niin harvinaisia. Hyödykkeiden ja palveluiden edessä keikkuva adjektiivi ”ilmainen” on ollut korostettuna, vaikka jokaisen luulisi ymmärtävän, mitä se tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, ei aina edes lainsäätäjiemme, jotka päättävät rahakirstun käyttötavoista, kohdalla.

Äitiyspakkaus on iso laatikko täynnä vaatteita ja vauvanhoitoon tarvittavia välineitä. Sisältö ei ole mitään ihmeellistä: perusvaatetta ja tavaraa, joita voi ostaa toki myös kaupasta. Ihmeellistä sen sijaan on se, että valtio tarjoaa tämän sosiaaliturvaetuutena kaikille odottaville äideille (tai vaihtoehtoisesti 140 euroa verottomasti).

Vastaava ”ihmeellisyys” toteutuu esimerkiksi ilmaisen koulun ja koulutuksen kohdalla. Joskus peruskoulumme onnistui tasaamaan varsin merkittävästi väestön erilaisista lähtökohdista johtuvaa eriarvoisuutta ja teki tämän korkeiden oppimistulosten ohessa. Nyt moni seikka on muuttunut eikä se sitä enää tee. Toisaalta ilmainen korkeakoulutus oli hyvin rajattua eikä avointa kaikille halukkaille – ja sen funktio oli jotakin muuta kuin toimia Suomi-brändinä (HS 7.3. Lukukausimaksut voivat tahrata Suomen brändiä).

Laki äitiysavustuksesta säädettiin jo vuonna 1937, mutta vuoteen 1949 asti se oli tarkoitettu vain vähäosaisille – tosin ryhmään laskettiin heti kaksi kolmasosaa synnyttävistä. Nykyään äitiyspakkauksen arvo on jo yli 300 euroa. Toisaalta suomalaislasten ensisänkynä toimiva pahvilaatikko on osa kulttuuria ja yhteistä historiaa, ja sikäli rahalla mittaamaton.

Äitiysavustuksesta säätämisen motiivina oli saada suomalaisten syntyvyys nousuun – ja kuten tiedämme, näin myös tapahtui. Nykyaikana olemme oppineet ymmärtämään, että suomalaisten hedelmällisyys laskee jälleen kuin lehmänhäntä eikä sille voida tehdä mitään. Lienee syytä panna merkille, että joskus suomalaisten syntyvyyttä haluttiin poliittisilla päätöksillä vilkastuttaa.

Viime vuosina eri maiden mediat ovat useaan kertaan innostuneet suomalaisesta mallista: ilmaiseksi noin paljon kaikkea! Tämä on aiheuttanut sen, että myös suomalaiset ovat nostaneet katsettaan esimerkiksi äitiyspakkauksen ympärillä: heureka, äitiysavustus on jotakin suurta! Asiaa ovat toki pitäneet pinnalla myös esimerkiksi lukuisat äitibloggaajat sekä erilaiset vauva-asiaan liittyvät tahot, ylipäätänsä siis raskauden ja vauva-ajan mediallistuminen.

Tänä vuonna uuden äitiyspakkauksen lanseeraaminen noteerattiin Helsingin Sanomien ja Ylen etusivuilla. Jo monetta vuotta peräkkäin pääkirjoituksissa ja mielipiteissä kysellään, miksi äitiyspakkauksesta (ja koulutuksesta) ei tehtäisi huippuvientituotetta, uutta nokiaa, Suomi-brändin keulakuvaa, maailman parhaan valtion sitä taikka tätä. Vanhaan maailmaan ilmiselvästi juuttunut Kela vain toteaa, että pakettia ei voida myydä, koska se ei ole kaupallinen tuote. Innovaattorit ja brändääjät narisevat huonosta itsetunnosta ja muistuttavat, kuinka sauna ja joulupukkikin on varastettu Ruotsiin.

Mutta tietenkään äitiyspakkaus ei ole kaupallinen tuote. Se on sosiaaliturvaetuus, kaikkia odottavia äitejä koskeva subjektiivinen etuus. Vaikka sauna ja joulupukki saadaan vaivatta kantamaan sekä kulttuurista, inhimillistä että taloudellista arvoa, ei tämä tarkoita, että äitiyspakkaus pystyisi samaan. Tai ilmainen koulutus.

Toisaalta kauppa, joka jakaa ilmaiseksi ämpäreitä, saa ihmisiä, jotka haluavat ämpäreitä. Yliopisto, joka antaa ilmaista opetusta kaikille halukkaille, saa ihmisiä, jotka haluavat ilmaista opetusta.  Ihmisillä kun on yleensä ajasta ja paikasta riippumatta halu saada asioita ilmaiseksi. Mitään brändiä tällaisen varaan tuskin kannattaa rakentaa – vaikka ”Suomessa kaikki on ilmaista”-brändi toteutuu kyllä jo surullisenkuuluisasti monissa naiiveissa poliittisissa tunnepyrskähdyksissä.

Se, että Suomessa on olemassa tällaisia järjestelyjä, on hienoa. Sekin on ehkä hienoa, että saamme arvollemme kuuluvaa suitsutusta asiasta. Mutta mitä se on saanut meidät ymmärtämään? Että valtiossamme on poikkeuksellisia verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvia etuuksia ja oikeuksia, joista monet muut maailman ihmiset voivat vain haaveilla? Tämä epäilemättä olisi oleellisin asia ymmärtää, viimeistään nyt.

Mutta ei. Nykyinen uusmoraalinen eetos uskoo, että järjestelmä voidaan laajentaa koskemaan kaikkia maailman ihmisiä – ainakin heitä, jotka onnistuvat rajoillemme pääsemään ja mahtumaan oikeanlaiseen apua tarvitsevan ihmisen muottiin. Hyvä ei kulu jakamalla, he ajattelevat, eivätkä tarkoita rakkautta.

Nykyinen uusliberaali eetos aiheen ympärillä sen sijaan keskittyy muihin seikkoihin. Se väittää ja olettaa esimerkiksi, että itse tuote – kuten se vaatetta ja tavaraa täynnä oleva laatikko – olisi jotakin erinomaista ja suurta. Että sitä täytyisi alkaa myydä ulkomaille. Ja että tämä olisi hyväksi taloudellemme – ja sille maagiselle Suomi-brändille.

Mutta eikö kyseessä ole kaksi täysin eri asiaa? Mikäli joku yritys kokee, että voisi olla kannattavaa pakata laatikkoon yhdenmukaisia vaatteita ja tavaroita ja myydä niitä kannattavasti muualle, se ehkä olisi jo tehty. Kyllä erilaisia vauvan ”start packeja” myydäänkin kaikkialla maailmassa – ei tuotteiden sullominen samaan laatikkoon mikään innovaatio voi olla.

Toisaalta se, voidaanko peruskoulu myydä ulkomaille ja miten, riippuu muista asioista kuin innovatiivisista myyjistä ja konsepteista. Idea ”suomalaisesta peruskoulusta” toimii ainoastaan valtionlaajuisena, rajattuna, universaalina hyödykkeenä, tietynlaisessa yhteisössä. Se, että opetusmetodeita ja pulpetteja onnistutaan myymään ja siirtämään, ei ole ”suomalaisen peruskoulun” myymistä. Hyvinvointivaltio istuu erittäin nihkeästi kaupalliseen toimintaan, innokkaiden talousmiesten ja -naisten toiveista riippumatta.

Vielä nihkeämmin se istuu kuitenkin ideaan avoimesta maailmasta ja oikeuksiemme inklusiivisuudesta.

Sosiaaliturvaetuudesta tai universaalista oikeudesta ei tule vientituotetta. Toisaalta liian avoimessa maailmassamme siitä saattaa tulla tuojatuote eli vetovoimatekijä. Mutta kuten on laita kaikkien etujen, oikeuksien ja hyvyyksien kanssa, jossakin täytyy olla raja, kuinka monelle ja kuinka laajasti niitä annetaan. Vanhassa maailmassa tuo raja oli yksiselitteinen. Enää se ei ole. Mutta olemassa se on, aina.

Joskus se tulee vastaan ikään kuin salakavalasti. Sitten etuutta, oikeutta tai hyvyyttä ei tarjota enää kenellekään. Hyvinvointijärjestelmä kaatuu joka tapauksessa, tässä prosessissa, lopulta.

Jos ei muuta, olisi meidän vähitellen ymmärrettävä pohjoismaisten ja suomalaisten poikkeuksellisuuksien perusteet;  sitä, miten ja missä olosuhteissa ne ovat mahdollisia ja sitä, mitä niiden tuottaminen ja ylläpito vaativat. Kahtalaisen maineen – yhtäältä itseään suuremman, toisaalta pienemmän – saaneet äitiyspakkaus ja ilmainen koulutus ovat vain kaksi tuon suuren kokonaisuuden osaa.

Toisaalta me voisimme ymmärtää, että kyllä, politiikalla ja poliittisilla päätöksillä, vastuuntuntoisilla päättäjillä ja ”yhteisten asioiden hoitamisella” on jotakin merkitystä. Sitä niillä voisi olla myös ”uudessa, avoimessa ja kompleksisessa” maailmassa – me voisimme päättää ja tehdä toisin. Jos vain haluaisimme.

 

Tolkku, kansainväliset sopimukset ja suunnanmuutos

/ Riikka / 34 kommenttia
legal-1143114_960_720

pixabay.com

Kansainväliset tai EU-sopimukset eivät itsessään ole mikään autuaaksi tekevä asia. Kyse on aina valtioiden tulkinnasta. Ihmisoikeuksien suhteen ei ole edes rumasti sanottu, että valtiot tulkitsevat sopimuksia ja kansainvälistä lakia kuten tahtovat. Se, että maamme, muiden pohjoismaiden rinnalla, yleensä noudattaa sopimuksia ja tulkitsee niitä suotuisasti (eli noudattaa korkeampia standardeja kuin velvoitetaan), ei tarkoita sitä, että koko maailma toimisi näin. Edes koko EU ei toimi näin. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suurin osa ”hyvistä” valtioista noudattaisi ihmisoikeuksia myös ilman sopimuksia – suurin osa ”pahoista” valtioista ei noudata niitä edes, vaikka ovat mukana sopimuksissa. Tämä sitten monissa yhteyksissä aiheuttaa vapaamatkustajuutta ja sitä, että toisten taakka vain on kohtuuttomasti suurempi.

Presidentti Niinistö kritisoi paljon julkisuutta saaneessa puheessaan sitä, että ihmisillä tuntuu olevan subjektiivinen oikeus tulla maahan vain sillä perusteella, että he osaavat sanoa asylum raja-alueella. Tottahan se on. Ihmisillä ei pakolaissopimuksen perusteella vain tunnu olevan vaan on subjektiivinen oikeus hakea turvapaikkaa minkä tahansa valtion rajalla. Tähän seikkaan monet lakimoralistit ovatkin tarttuneet. Asia ei kuitenkaan ole läheskään näin yksinkertainen, ja toivon, että presidenttiä olisi informoitu asiasta, jotta hän olisi kyennyt ärtymyksestään huolimatta puolustamaan kantaansa paremmin puheesta ”hämmentyneitä” tai siitä yöunensa menettäneitä vastaan.

Valtiot eivät koskaan suostuisi allekirjoittamaan pakolaissopimusta, joka velvoittaisi heitä ottamaan vastaan kaikki rajoille saapuvat ihmiset. Vaikka Geneven sopimus on allekirjoitettu oloissa, jotka olivat tälle poikkeuksellisen otolliset – toisen maailmansodan jälkeen, juutalaiskysymyksen kolkutellessa länsimaiden kollektiivisia omiatuntoja – edes silloin valtiot eivät olisi suostuneet luovuttamaan niin oleellista osaa suvereniteetistaan. Jos sopimusta neuvoteltaisiin nyt, siitä ei missään nimessä tulisi lähellekään niin vahva. Kyseessä on aikansa tuote, joka soveltuu 2010-luvulle hyvin huonosti, monestakin syystä. Kriitikot tietävät tämän hyvin, mutta siitä huolimatta huutelevat ”sopimuksen parantelun” perään, kuten kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemikin perjantaina aamu-TV:ssä.

Mielestäni on ihmeellistä, että Koskenniemi, jonka akateemisen uran suurin idea on nimenomaan ollut se, että kansainvälistä lakia ohjaa politiikka, unohtaa tämän analysoidessaan tilannetta. Minusta tuntuu, että kansainväliseen lakiin ja ihmisoikeuksiin keskittyneillä tutkijoilla ja asiantuntijoilla ovat menneet puurot ja vellit sekaisin. Todellisuutta eletään edelleen politiikan, vallan ja intressien määrittämässä maailmassa, ei akateemikoiden kaunopuheisessa fraseologiassa. Tosimaailmassa jokaisella oikeuden haltijalla tulee olla vastassaan myös se, joka on tuon oikeuden velvoitettu täyttämään. Kirjoissa ja utooppisissa maailmankuvauksissa näin ei tarvitse olla. Siellä on vain kullattuja oikeuksia oikeuksien perään sekä narinaa siitä, kuinka valtiot tai näiden yhteenliittymät eivät koskaan kykene kohoamaan näiden vaatimusten tasolle. Ad infinitum.

Tämän tosiseikan tunnustaminen ei tietenkään vielä itsessään vie asiaa yhtään eteenpäin. Päinvastoin sen pitäisi vain olla pohja, jonka päälle kaikki muu analyysi ja tavoitteet voidaan muotoilla.

Geneven pakolaissopimus siis todellakin säätää (subjektiivisesta) oikeudesta hakea turvapaikkaa. Se ei kuitenkaan säädä oikeudesta saada eikä velvollisuudesta antaa turvapaikkaa tietyssä valtiossa. Vastaavanlaista sisältöä voidaan löytää kaikista muistakin ihmisoikeuksia koskevista sopimuksista. Pakolaissopimuksen tärkein periaate on non-refoulement, joka tarkoittaa sitä, että ihmistä ei saa palauttaa alueelle, jossa tämä oletetusti voisi joutua vainon tai vainon uhan kohteeksi, sen jälkeen, kun hän on sieltä tullut pois. Ihminen, joka juuri paraikaa kärsii alueella eikä siis ole ylittänyt rajaa, on paljon heikommin kansainvälisen lain suojeluksessa, oikeastaan ei ollenkaan.

Toisekseen kansainväliset pakkosiirtolaisuuteen keskittyvät sopimukset, myös EU-tasolla, kirjaavat taakanjaosta. Kuten viime kuukausina olemme EU:n tasolla nähneet, taakanjako ei onnistu edes näennäisesti samankaltaisten ja vapaaehtoisesti yhteen liittyneiden maiden tasolla. Mikäli se onnistuisi, se olisi todennäköisesti sekä eettisin että tehokkain tapa hoitaa pakolaisongelmaa. Tällöin pakolaisiksi pääsisivät heikoimmassa asemassa, henkilökohtaisen vainon kohteena olevat ihmiset, ja kaikki (”hyvät”) valtiot jakaisivat kustannukset ja muun taakan.

Kyse on kuitenkin jälleen valitettavan kaukaisesta haaveesta. Systemaattista taakanjakoa (sijoitus ja/tai rahallinen korvaus) ei tulla saamaan aikaiseksi, pakolaisiksi ei tule valikoitumaan heikoimmassa asemassa olevia eikä muiden ihmisten liikettä voida padota. Se, että kiintiöitä kasvatettaisiin ja taakanjakoa edistettäisiin samalla, kun laiton, epäsäännöllinen ja hallitsematon maahanmuutto yhä pyörii voimalla, olisi järjetöntä. Näin Suomi kuitenkin näyttää ainakin osin tehneen. Maamme on ensimmäisenä ollut ”kantamassa vastuuta” eurooppalaisessa taakanjaossa. Tätä myös lakimoralistit vaativat: he haluavat, että Geneven sopimusta tai EU-tason lainsäädäntöä muutetaan niin, että taakanjako tulee tehokkaaksi ja velvoittavaksi, mutta että samaan aikaan ”vapaa liikkuvuus” (eli kaikenlaisiin kategorioihin kuuluvien ihmisten turvapaikanhakuoikeus) säilyy.

Sama koskee ns. humanitaarista viisumia. Jos se toimisi, se todennäköisesti olisi moraalisesti paras ja tehokkain keino hoitaa pakolaisuutta. Mutta koska se ei toimi (koska muita liikkumisia ei saada samaan aikaan padottua), sen ehdottaminen nykyjärjestelmän rinnalle on silkkaa hulluutta. Toisaalta taakanjako olisi moraalista ainoastaan silloin, kun jakaisimme todellisia avuntarvitsijoita. Jos jaamme kynnelle kykeneviä, voimakkaimpia, varakkaimpia, jopa röyhkeimpiä – silloin kannattaa sanoa ei.

Ja näin valtiot usein tekevätkin. Taakanjako on taakansiirtoa: meidän ovi säppiin. Toisaalta se aiheuttaa valtioille vahvan kannusteen sekoittaa tavallista maahanmuuttoa ja humanitaarista maahanmuuttoa sekä niihin kohdistettuja toimia. Valtioiden (ja EU:n) kannattaa tehdä niiden rajoille pääsemisestä vaikeaa. Jos tämä ei ole mahdollista (Kreikka), kannattaa vain pitää omat vetotekijät kurissa ja päästää liike läpi.

Geneven sopimus ei suoraan velvoita hakemaan turvapaikkaa ensimmäisestä turvallisesta maasta – eli jälleen yksilön subjektiivinen oikeus on korkea. Mutta se asettaa lukuisia ehtoja ja viittaa epäsuorasti siihen, mille valtioille ”vastuu” lankeaa. Kapeimman tulkinnan mukaan turvapaikkaa tulisi hakea lähimmästä turvallisesta maasta, jonne tulee siirtyä suoraan. Näin ei kuitenkaan yleensä tapahdu – konfliktien keskeltä tulevat (esim. Syyria) siirtyvät yleensä lähialueiden leireiltä kohti Eurooppaa, mutta vielä paljon oleellisempaa on se, että Geneven sopimuksen mukaiselta pakolaisstatukseltaan häilyväiset ryhmät (esim. taloudellisin syin liikkuvat) siirtyvät suoraan monen maan läpi – eli ihmiset liikkuvat ensin kuin tavalliset siirtolaiset, mutta muuttuvat humanitaarisiksi kohdatessaan sen rajan, jolta aikovat turvapaikkaa hakea.

Kansainvälisessä laissa huomioidaan kyllä myös se, onko ihminen vain siirtynyt maiden läpi ja olisiko hän voinut hakea turvapaikkaa (esim. rekan perävaunussa matkustaminen rajojen yli on usein tarkoittanut sitä, että henkilö ei olisi voinut hakea turvapaikkaa matkan aikana) vai onko hän ehkä saanut suojelua toisessa maassa. Jälleen jää valtioiden kontolle tulkita asiaa.

Viimeisimpään kategoriaan menevät esimerkiksi viimeaikaiset Venäjällä vuosia asuneet, ”suojelua” saaneet ihmiset. Viime kuussa Migri teki päätöksen olla käsittelemättä heidän hakemuksiaan.

Paljon vaikeampia tapauksia ovat sitten muut, usean maan läpi tulleet turvapaikanhakijat. Räikein tapaus on tietysti Ruotsin (ja sitä ennen monen muun valtion) kautta tulleet turvapaikanhakijat. Sekä Dublinin että Geneven kirjaimia selvästi rikotaan, mutta Suomi hoitaa osuutensa suotuisammin (sitä ei tietenkään Dublinin sopimuksessakaan kielletä, päinvastoin poikkeama kuuluu suvereenisuuden alle).

Näyttää siis siltä, että mikään ei saa estää hakijoita hakemasta suojelua – Suomesta.

Mikäli Suomen suotuisinta tulkintaa arvioidaan globaalisesti, kaikilla Suomen rajoille pääsevillä ihmisillä, jotka eivät ole hakeneet turvapaikkaa muualla (ainakaan Venäjällä; ns. geopoliittinen, ei poliittismoraalinen seikka), on oikeus saada suojelua Suomen valtiolta.

Geneven sopimus antaa valtioille selvää joustavuutta tulkita turvallisen maan käsitettä. Mutta se ei velvoita toimimaan tietyllä tapaa. Niinpä kaikkein oleellisin seikka ei ole siinä, että me joko noudatamme tai emme noudata Geneven sopimusta, vaan siinä, miten me sitä noudatamme.

Sama asia pätee myös EU:ssa, jossa vain lain kirjaimessa kaikilla mailla on samanlainen turvapaikkamääritelmä ja samanlaiset velvollisuudet. Dublinin kaatuminen de facto oli vain looginen seuraus siitä, että yhdenmukaisuus ei toimi. Lopullisesti ”yhteinen turvapaikkajärjestelmä” kaatui rajavalvonnan, valtioiden omien turvapaikkamääritelmien ja Schengenin järjestelmään nähden aivan liian suurien ihmisvirtojen myötä. Toisaalta koska pelkällä rajavalvonnalla ongelma ei ratkea, Suomen ei pitäisi uskotella itselleen, että muiden valtioiden passientarkastus auttaisi jotenkin meitäkin. Turvapaikanhakijoita ”kiersi” pitkin EU:ta kyllä silloinkin, kun rajatarkastukset vielä olivat pystyssä.

Kansainväliset sopimukset eivät yleensä kaadu kertaryminällä – eivätkä valtiot lähde niistä ovet paukkuen. Kuten EU:n tasolla olemme viime kuukausina nähneet, sopimukset murtuvat vähitellen, niin että valtio toisensa jälkeen lakkaa toimimasta sopimuksen määräämällä tavalla. Yksittäisellä valtiolla, kuten Suomella, olisi lukuisa määrä erilaisia keinoja, joilla se voisi ”kiristää” omaa tulkintaansa sopimuksesta, ilman että sen suoranaisesti voisi sanoa rikkovan sitä. Liikkumavaraa olisi, mutta sitä ei useinkaan ole käytetty. Jo siinä vaiheessa kun ”yhtenäisyyttä” eurooppalaisten järjestelmien välillä rakennettiin, Suomi veti eri suuntaan ja oli aina suotuisampi.

Se, mitä Suomen tulee tehdä, riippuu siitä, mitä haluamme, tosimaailmassa vai haavemaailmassa. Haluammeko ratkaista pakolaisongelman (vaikeaa) vai huolehtia, että ongelma koskettaa valtiotamme mahdollisimman vähän (helpompaa, mutta tietysti ”itsekästä”)?

Haavemaailmassa Suomen tulisi edistää EU- ja muilla valtioidenvälisillä areenoilla tehokasta taakanjakojärjestelmää, lisätä pakolaiskiintiötä, vaikuttaa konfliktien hoitoon lähtöalueilla, lisätä tehokasta kehitysyhteistyötä sekä edistää globaalia taloutta, joka mahdollistaa köyhien ja kehittymättömien maiden nousun. Haavemaailmassa ei tarvitsisi välittää Frontexista, liikennöitsijöille määrätyistä uhkasakoista laittomien siirtolaisten kuljettamisesta tai sormenjäljistä. Solidaarisuus olisi yhteistä tahtoa.

Tietenkään haavemaailman politiikka ei ole loogisesti mahdotonta. Mutta se on hyvin vaikeaa ja erittäin epätodennäköistä. Niin kauan kuin valtioilla ei ole erityisiä intressejä ratkaista pakolaisongelmaa (kuten esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen ja kylmän sodan aikana oli), johdonmukaiset vastaukset ovat epätodennäköisiä. Lisäksi on syytä muistaa, että tässä kyse on vain länsimaiden vastauksista; se, mitä ongelmavaltiot ja -alueet tekevät, on vielä täysin toinen asia.

Sen sijaan tosimaailmassa Suomen tulisi varmistaa, että sen vetotekijät ovat huomattavan vähäiset, mm. taloudellisten etujen suhteen. Sen tulisi laatia täysin yhtenäiset (tai kireämmät) turvallisen maan luettelot muiden pohjoismaiden (ja mahdollisesti EU:n, mikäli kyseinen luomus tosimaailmassa vielä on pystyssä) kanssa. Sen tulisi neuvotella erillinen sopimus Venäjän kanssa. Sen tulisi palauttaa kaikkien rajojensa kautta tulevat hakijat, Ruotsiin, (Norjaan), Viroon ja Venäjälle, koska kaikki nämä maat ovat turvallisia ja kaikista niistä maista turvapaikanhakija voisi hakea turvapaikkaa. Pussinperä-retoriikasta tulisi todellinen realistinen suvereenisuustoimi, ja kaikkien sopimusten mukainen.

Todennäköinen ja mahdollinen politiikka todennäköisesti sijoittuisi jonnekin noiden väliin. Mutta vaarana tässä ”mahdollisessa” politiikassa on juuri se, mitä nyt näemme: täysin reaktiivista politiikkaa, jossa ajaudumme lastuna lainehilla, aina huomioiden vain juuri sen ongelman, jonka kulloinkin kohtaamme. Erilaiset toimijat ja näiden intressit määräävät vuorollaan suunnan; koherenttiutta ei ole. Moralistit tuomitsevat usein status quo -politiikan konservatiiviseksi ja muutokseen kykenemättömäksi, mutta harvoin tulee huomattua, että asia on näin myös toisesta suunnasta katsoen: ilman strategiaa, ”hyvää” tai ”realistista”, mikään ei toimi.

Pakolaiskriisin ollessa tässä vaiheessa tosimaailmasta näyttää tulleen yhä tärkeämpi referentti. Näin yleensä käy, kun kierrokset alkavat kasvaa. Jopa ”humanitaarinen suurvalta” Ruotsi on joutunut nöyrtymään ja ottamaan harkintaan mahdollisuuden, että todellisuudella onkin merkitystä. Olen onnellinen ruotsalaisten puolesta, mutta syystä peloissani siitä, mitä maassa vielä tapahtuukaan. Kulissien alla on ehtinyt tapahtua jo paljon pahaa.

Suomessa ns. realistinen suhtautuminen maahanmuuttopolitiikkaan alkaa myös olla vallitsevaa suunnalla jos toisella, pois lukien tietysti moralistien ja suvaitsevimpien (ei aina sama asia) äärimmäisin laita, joka on ikuinen, ideologiassa tai toisessa. Näin ainakin retorisella tasolla.

Kun yli kuusi vuotta sitten ihmettelin Helsingin Sanomissa humanitaarisen maahanmuuton todellista tai moraalista merkitystä ja peräänkuulutin tosiasiapohjaista suhtautumista ja politiikkaa, en saanut juuri lainkaan julkista tukea, en asiantuntijoilta, tutkijoilta tai poliitikoilta. Sen sijaan sain osakseni suvaitsevaiston suoraa paheksuntaa, ja toisaalla kohtasin tolkullisempien ihmisten hiljaisuuden muurin. Jouduin viikkokausia kohtaamaan erilaisissa yhteyksissä vaivaantunutta hiljaisuutta, supatusta, ”ehkä, mutta silti”-selityksiä. Osa kyseli, miksi teen moista itsemurhaa ja käski olla hiljaa (”vaikka tottahan se on”). Suurin osa näistä ihmisistä on sittemmin yhtäkkiä löytänyt tolkun, monet jopa nyt suorastaan julistavat realismiansa. ”Radikaaleissa”, jopa rasistisissa, ajatuksissa ei enää olekaan mitään radikaalia, ne ovat tolkullisia, järkeviä ja ”realistisia”. Ne sopivat median pääareenoille, pääkirjoituksiin, kunnon ihmisten puheisiin, politiikan keskikaistalle.

Mistä se sitten oikein nyt tuli? Mikään ei kuitenkaan oikeasti ole muuttunut, eivät kansainväliset sopimukset, ei EU-tason eikä Suomen lainsäädäntö, ei moraali, ei maailmassa apua tarvitsevien määrä. Se, mikä tietysti on muuttunut, on liikkuvien ihmisten volyymi. Kuitenkin lähes vastaavia ”pakolaiskriisejä” on ollut lukuisia aiemminkin, puhumattakaan pakkosiirtolaisuutta tuottavista konflikteista. Koko ilmiö on ollut nähtävissä vuosia, vuosikymmeniä. Eikä se sitten tähän jäänyt, päinvastoin.

Yhtäältä muutosta voisi toki lähestyä kiittävään sävyyn – nytkö sitten on järki löytynyt, emme voi pelastaa kaikkia. Olen vain valitettavasti moiseen arvioon hieman liian kyyninen. Osa toimijoista seuraa kansan mielipidettä kuin hai laivaa, osa karttaa sitä yhtä voimakkaasti. Edellisessä kyse silti harvemmin on kansansuvereenisuuden periaatteen noudattamisesta, vaan vain politiikan ja poliittisen mielipiteen normaalista opportunistisesta luonteesta tai yksinkertaisesta sopuli-ilmiöstä, josta tutkijat tai asiantuntijatkaan harvoin ovat vapaita. Kansan mielipiteestä erkaantuvaa puolta taas ohjaa halu löytää korkeampi moraalinen ja intellektuaalinen taso kuin mihin ”kansa” koskaan voisi kyetä. Todellisuuden – sikäli kuin tällainen voidaan erottaa esimerkiksi poliittisesta retoriikasta ja erilaisista maailmaamme kuvaamaan pyrkivistä konstruktioista – vaikutus on silti kummassakin rintamassa vähäinen. Motiivit ovat pääasiassa sisäsyntyisiä.

Realismia tulee toki kiittää – mikäli siitä seuraa jotakin. Ymmärrystä omasta asemastamme niin Euroopassa kuin koko maailmassa. Mahdollisuuksistamme, vaihtoehdoistamme. Politiikan ja moraalin erosta. Harkintaa ja johdonmukaisia politiikkoja.

Mutta on myös mahdollista, että kaikki jää retoriikan tasolle. Tällöin sillä, että joku sanoo jotakin ”realistista”, ei ole mitään merkitystä. Seuraavaksi vain joku sanoo jotain ”ei-realistista”, ja näin nämä kaksi poolia leijuvat yläpuolellamme. Te liittoudutte sinne, me tänne. Ja sitten heitellään lisää ilmapalloja.

Eikä parane mikään, ei valtiomme asema eikä maailman ahdinko.

Mutta tulipa taas sanottua, ja sehän se on niin mahtavaa.

Seksi, miehet & syylliset

/ Riikka / 54 kommenttia
males-1002779_960_720

pixabay.com

TEORIA

Liberaalissa ajattelutavassa on vallalla kaksi oletusta siitä, miten maailman epäkohtia ja huonoja asioita voidaan parantaa, ensinnäkin rakentamalla parempia instituutioita ja toisekseen kouluttamalla. Liittyipä ongelma mihin ikinä, nuo kaksi asiaa eri muodoissaan voivat sen periaatteessa ratkaista. Tosiasiassa uudet (liberaalit) instituutiot tai kouluttaminen eivät useinkaan – tai yleensä koskaan – tietenkään ratkaise ongelmia, mutta tärkeintä onkin se, että ongelmia ainakin näennäisesti yritetään ratkaista, mainituilla kahdella tavalla. Lisäksi oleellista on, että ongelmia ei yritetä ratkaista millään muulla tavalla.

Liberaali ajattelutapa ei pidä sisällään mahdollisuutta epäonnistua. Koska ihminen on hyvä ja hyvään kykenevä (kunhan instituutiot ja koulutus ovat siis kunnossa), hän on myös kehityskelpoinen. Ja koska ihmiset ovat kehityskelpoisia, kaikki ihmisten väliset yhteisöt ovat myös kehityskelpoisia. Koska liberalismi uskoo universaaliuteen, koko maailma on kehityskelpoinen. Progressio syntyy ajan kulumisen myötä. Kunhan instituutiot ja koulutus…

Koska liberalismi uskoo aatteettomuuteen, uskonnottomuuteen, rationalismiin ja niin edelleen, se ei välitä minkäänlaisten ”vääränlaisten” uskomusten vaikutuksesta ihmisen käytökseen ja toimintaan. Myöskään kulttuuri ei ole merkittävä tekijä, sillä liberalismin kaikki näkemykset lähtevät ihmisyksilöstä. Ihmisyksilön nähdään olevan olennaisilta osiltaan universaali tyyppi, ja parhaiten sen asemaa kaikissa ajoissa, paikoissa ja olosuhteissa parannetaan keskittymällä (liberaaleihin) ihmisoikeuksiin.

Vaikka liberalismille kaikki on hoidettavissa, edellä mainittujen keinojen avulla, sen maailmankuva on kuitenkin kaukana konfliktittomasta. Liberalistinen maailma on täynnä ongelmia, ja niitä tulee lisäksi koko ajan lisää. Samaan tapaan tulee koko ajan uusia oikeuksia, joita tulee ajaa ja edistää – oikeuksia olla kärsimättä uusista ongelmista. Vaikka instituutiot ja koulutus ovat osassa maapalloa saaneet hoitaa ongelmia jo vuosisatoja, ei maailma ole kaiken kaikkiaan liberalistien mukaan siis juuri kaunistunut. Liberalismin viholliset ovat edelleen liikaa voimissaan, esimerkiksi taantumus, kulttuurit, uskonnot, perhe, valtio, kansakunta, rotu, etnisyys, älykkyys- ja muut yksilöiden väliset erot, sukupuolierot, konventiot, ennakkoluulot ja niin edelleen. Tarvitaan siis lisää instituutioita ja koulutusta yksilöitä ohjaamaan, jotta (liberalistisesti toimiva) puhdas järki voisi olla ainoa merkittävä yksilön toimintaa ja olemista määrittävä tekijä.

KÄYTÄNTÖ

Ihmiset ovat erilaisia. Ihmisten välisiä eroja ei koskaan saada kokonaan poistumaan instituutioiden ja koulutuksen avulla. Ongelmia, jotka juontavat ihmisten eroista, tulee olemaan aina. Samalla kun joitain ongelmia poistetaan, syntyy tilalle uusia. Vaikka hyvä yhteiskunta kykenee merkittävästi poistamaan ihmisten välisiä eroja, eivät mitkään instituutiot ja koulutus kykene tekemään niistä loppua.

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä hyviä tai yhtä pahoja. Ihmisten, kuten kaiken muunkin välille, voi tehdä myös laadullisia eroja erilaisten ominaisuuksien perusteella. Se, mihin hyvää ja pahaa verrataan, vaihtelee yhteisöstä toiseen. Hyvä ja paha eivät ole samoja kaikissa yhteisöissä eivätkä tule koskaan olemaan.

Ihmiset ovat aina luoneet ja tulevat aina luomaan yhteisöjä, jotka perustuvat rajantekemiselle ja ekskluusiolle. Empiirisesti näyttää selvältä, että erilaisista yhteisöistä ja yhteenliittymistä vahvat, demokraattisesti rakennetut kansallisvaltiot kykenevät tarjoamaan asukkailleen ”ihmisarvoisimman” elämän, myös liberalistisesti tulkiten.

Ihmiset elävät kulttuureissa ja uskovat uskontoihin, ideologioihin ja vastaaviin. Kulttuurien, uskontojen, valtioiden, tapojen ja konventioiden välillä on eroja, ja niitä voidaan vertailla. Politiikka on pohjimmiltaan erilaisten ideoiden, arvojen, intressien ja tavoitteiden edistämistä, ja se on siksi aina konfliktista.

Maailma ei välttämättä edisty. Aika vain etenee. Kehitys saattaa hyvin taantua. Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät välttämättä ole kehityskelpoisia sillä tavalla kuin liberalismi uskoo. Kaikki ihmiset eivät halua sellaista edistystä, mitä liberalismi haluaa, eikä tämä välttämättä johdu instituutioiden ja koulutuksen puutteesta.

Liberalismi ei käytännössä toimi omien ihanteidensa pohjalta. Mukana on aina politiikkaa, ristiriitoja, ideologiaa, ”järjettömyyttä”.

TAPAUS

Primitiivisistä (siis ei-liberaaleista) yhteisöistä ja kulttuureista (vaihtoehtoisesti: heikoista valtioista) kulkeutuvan maahanmuuton myötä Suomeen on tullut uudenlaista naisvihamielisyyttä, joka ilmenee esimerkiksi kyvyttömyytenä ymmärtää (liberaalin) maamme tasa-arvovaatimuksia sekä suoranaisena naisiin kohdistuvana seksuaalisena ym. väkivaltana. Asia on yllätyksetön – sillä kulttuuri, uskonto ja ”konteksti” eivät poistu ihmisestä maantieteellistä sijaintia vaihtamalla – ja sitä on käsitelty blogissa lukuisia kertoja.

Kuten ennenkin, tietyt tahot pyrkivät peittämään ikävät tosiasiat vetoamalla seksuaalirikosten ja häirinnän ”iankaikkisuuteen” sekä mustamaalaamalla suomalaisia miehiä. Mitä enemmän evidenssiä naisvihamielisyyden kasvusta tulee esille (esimerkiksi uudenvuoden tapahtumat, seksuaalirikosten kasvu), sitä voimallisemmin tietyt tahot haluavat korostaa ongelman ”todellista” luonnetta eli siirtää huomiota toisaalle. Motiivi ei kuitenkaan ole ilmiön syvempi ymmärtäminen, vaan tavoitteellinen tiettyjen ihmisryhmien (”toiset”) vapauttaminen syytteistä toisten (”me”) kustannuksella. Toimintamalli on täysin identtinen tapauksesta ja ajasta toiseen, ja liberalistis(feministis)elle luennalle kaikkein ominaisin.

Yksi merkittävimmistä ristiriidoista, edellä käsiteltyjen liberalismin ”perusristiriitojen” ohella, joka seksuaalikulttuuri-ilmiöstä voidaan johtaa, liittyy mainittuihin instituutioihin ja koulutukseen. Nehän ovat – tietysti – jälleen ne keinot, joilla ongelmaa (sikäli kuin sitä on) aiotaan hoitaa.

Miten tämä tapahtuu?

Seksuaalipedagogiikan, selvitysten ja toimenpiteiden avulla. Turvapaikanhakijoita koulutetaan naisten oikeuksista, heille tehdään opastavia videoita, heidän puhelimensa täyttyy ohjaavista sovelluksista, heitä neuvotaan, valistetaan ja koulutetaan erilaisilla kursseilla toimimaan ”oikein”. On perustettu selvitysryhmiä, pidetty seminaareja ja kokouksia, on mietitty, pohdittu ja ounasteltu. Laadittu muutama uusi ohjelma, keksitty pari käsitettä sekä kuultu ”asiantuntijoita”. On tuomittu ja otettu kantaa ja nollatoleranssi. Naisen asema. Tasa-arvo. Ei saa kouria eikä raiskata. Täytyy uskoa sanaa ja antaa ihmisoikeus.

Vaikka kriittinen ihminen ymmärtää oitis, että tällainen toiminta on hyväuskoista ja naiivia (ja usein väärin kohdennettua) kuvitellessaan ihmisen näin yksiulotteiseksi ja ontoksi, on vaikea keksiä mitään muutakaan keinoa. Onhan tuokin nyt jotakin, vai? Pääasia, että tehdään. Että puututaan.

Ydinasiahan on tietysti se, että liberalismi ei näe mitään ongelmaa siinä, että erilaisia kulttuureita ja ihmisiä ja tapoja ja ideoita sekoitetaan yhteen. Ei varsinkaan silloin, kun niitä sekoitetaan sen oman logon alla, siis liberaaleissa länsimaissa. Koska tätä sekoittamista jo itsessään pidetään luonnollisena, ongelmattomana ja ennen kaikkea toivottavana, ei jäljelle jää muuta keinoa. Jos kerran näin tehdään, pakkohan ”erilaisia” on sitten kouluttaa ja opastaa. Pakkohan meidän on sitten säätää erilaisia instituutioita, jotka palvelevat tätä uudenlaista tavoitetta. Koska sekoittamistahan on joka tapauksessa tehtävä ja edistettävä. Miksipä ei – ovathan ihmiset kaikkialla perustyypiltään samanlaisia, haluavat samanlaisia asioita ja ovat ohjattavissa kohti hyvää ja kehityskelpoista, näinhän meitä on juuri opastettu.

Vaikka väitänkin, että ajatus menee jo alkulähteiltään puhtaasti ja peruuttamattomasti vikaan, annetaan horinan vielä hetken jatkua. Se nimittäin onnistuu ihan itse rakentamaan vielä paljon ilmeisemmän ristiriidan väitteisiinsä:

Jos kerran näillä koulutuksilla ja instituutioilla on mahdollista muuttaa maahanmuuttajien toimintaa, miten on mahdollista, että ne sitten eivät ole toimineet suomalaismiesten kohdalla?

Vai ovatko ne sittenkin toimineet? Eikö tällöin pitäisi olla sitä mieltä, että suomalainen mies ei olekaan (enää) paha?

Loogisesti on siis kaksi vaihtoehtoa. Joko koulutus ja instituutiot – joita on naisen aseman edistämiseksi ja turvaamiseksi rakennettu vuosisatoja, suurella vimmalla useita vuosikymmeniä – ovat todella onnistuneet, ja näin ollen suomalaismiehet ovat selvästi laadullisesti parempia kuin primitiivisistä maista – joissa ei ole tällaisia instituutioita ja koulutuksia – tulevat maahanmuuttajat.

Tällöin lisäämällä panoksia uusien asukkaidemme kohdalla, voimme joskus ehkä mahdollisesti olettaa samanlaista parannusta.

Tai sitten toinen vaihtoehto on se, että koulutus ja instituutiot eivät olekaan onnistuneet, minkä vuoksi suomalaismiehet eivät ole kouliintuneet. Ja ovat edelleen sellaisia, alkukantaisia sovinistisia testosteronisäiliöitä. Tällä perusteella olisi sitten syytä olettaa, että ne eivät onnistu jatkossakaan, primitiivisistä maista tulevien miesten kohdalla.

Joten kannattaisiko yrittää jotain muuta?

Molemmat eivät ilmeisesti voi olla totta samaan aikaan. Vaikka sitähän meille juuri syötetään: suomalaismiehet häiriköivät naisia luonnostaan ja jatkuvasti ja iankaikkisesti, mutta maahanmuuttajia pitää opastaa sovelluksilla ja pullamammojen esitelmillä olemaan tekemättä niin. Let’s have our cake and eat it too. Oikeamielisten mahdollisuuksien horisontti ei sovi tämän todellisuuden koordinaatistoon.

(Totta puhuen, onhan toki muitakin vaihtoehtoja. Kuten että maahanmuuttajamiehet ovat jotenkin koulutusmyönteisempiä ja huokoisempia kuin suomalaismiehet, ja siksi heidän hoitovasteensa tulee olemaan parempi. Heidän naisystävällisyytensä ja tasa-arvotavoitteensa ovat ikään kuin koko ajan olleet ”siellä” ja odottaneet vain meidän (tottakai meidän) toimiamme niiden aktivoimiseksi. Niinpä jo jonkin ajan kuluttua ehkä he suojelevat meitä teiltä. Sitten ”rasististen katupartioiden” en usko enää olevan kiellettyjä.)

Naurettavaa.

Vai onko?

RINNAKKAISTODELLISUUDET

Samaan aikaan kun liberaalit keskittyvät kiistelemään siitä, kuinka paha suomalaismies nyt lopulta olikaan ja tuomitsiko henkilö A sen ja sen asian nyt tarpeeksi voimallisesti ja että mitäs nyt pitikään tänään eniten halveksia, on maahamme syntynyt kuin huomaamatta toinen todellisuus. Se ei juurikaan näy somessa, keskustelufoorumeilla, lööpeissä. Siitä ei välttämättä edes puhuta.

Siellä todellisuudessa naisia ja tyttöjä ahdistellaan kaduilla, kaupoissa, kulkuneuvoissa, uimahalleissa, kouluissa. Ahdistelu, raiskaukset, ryöstöt, näpistykset, huutelu, kaikki on lisääntynyt. Siellä todellisuudessa turvasumutteet on myyty loppuun, itsepuolustuskursseille on jonoa. Katupartiot keräävät joukkojaan, rasistisesti tai ilman. Isät ja miehet ajavat tyttäriään ja naisiaan autolla paikasta toiseen. Lasten harrastusmatkat ja muut vähenevät. Reittejä valitaan uusiksi, ehkä vaatteitakin. Katseen paikkaa junassa ja metrossa sovitellaan. Taksit hakevat ravintoloiden edestä. Joku ehdottaa turvatakkeja ja laukeavia hälyttimiä naisille eikä kukaan pidä sitä kai edes ihmeellisenä.

”Soitathan heti, kun pääset perille?” ”Onhan puhelin mukana?” ”Älä vastaa, jos joku kysyy jotakin.” ”Ethän katso kohti?” ”Mene toiseen vaunuun, jos siellä on… jotakin.”

Tavalliset ihmiset! Tavalliset, normaalit, läheisistään huolta kantavat ihmiset. Äidit, isät, mummit, papat, siskot, veljet, ystävät. Jotka eivät ole rasisteja, eivät taantumuksellisia, eivät pahoja.

Monet eivät edes viitsi puhua asiasta, koska julkidiskurssi kertoo heidän olevan väärässä tai rasisteja.

Ihmiset tuijottelevat epäluuloisesti kaikkia maahanmuuttajamiehiä. Nuoria tummia miehiä väistellään, juostaan karkuun, kartetaan, pelätään. Tässä rinnakkaistodellisuudessa suomalaiset vahtaavat jo toisiaankin: katsoiko tuo nyt liian aggressiivisesti tuota maahanmuuttajaa, aikookohan se hyökätä sen päälle? Hiljainen toive kaupungilla: kunpa nyt ei tapahtuisi mitään; yksikään maahanmuuttaja ei tekisi mitään, yksikään suomalainen ei tekisi mitään.

Ja tässä tilanteessako ei saisi kysyä:

Eikö mitenkään voisi saada sitä vanhaa takaisin?

LOPUKSI

Liberalismi – joka siis huolehtii julkisesta vastaamisesta kaikkiin ongelmiimme sekä niiden määrittelemisestä – on usein täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä sanojen, periaatteiden, käsitteiden ja linjausten ulkopuolella tapahtuu. Julkitasolla puhutaan aivan eri asioista ja eri tavoin kuin käytännöllisen elämän tasolla, siellä ruohonjuurella. Motiivitkin ovat erilaiset – toisaalla sanoja ja tekijä itse pitää saada näyttämään tietynlaiselta, toisaalla taas tavoitteena on saada aikaan tai estää jotain konkreettista.

Kuinka kauan tällaiset rinnakkaistodellisuudet voivat elää yhdessä? Mitä sitten tapahtuu? Nämä ovat mielestäni kiinnostavimmat ja oleellisimmat kysymykset. Julkitason kiljukauloilla ei ole niihin mitään vastattavaa. Antaa niiden kiljua keskenään.

Vaikka median, somen ja muun paukutus on nyt tauotonta ja itse kutakin kuumottavaa, henkilökohtainen neuvoni on kuitenkin antaa sille mahdollisimman vähän huomiota. Erilaisiin kohuihin ja henkilöihin keskittyneisiin diskurssileikkeihin ei kannata tuhlata energiaa. ”Hyvien ihmisten”, feministien ym. näytökset eivät koskaan lopu, ja aina kun luulet nähneesi jo kaiken, pitää sinun rakentaa uusia voimallisempia adjektiiveja kuvaamaan sitä, mitä taas näet. Kyseessä on yksinkertainen poliittinen ja ideologinen mekanismi, jolle digitaalinen ym. kehitys on antanut rutkasti lisää voimaa. Vaikka tämä onkin itsessään osa nykyisenlaista todellisuutta, kehottaisin kaikkia keskittymään silti enemmän siihen, mitä on sen ulkopuolella. Sieltä löytyvät oleellisuudet. Lukekaa vaikka hyviä kirjoja, historiaa ja kulttuuria – perspektiivikin auttaa.

Ja te, suurin osa miehistä, koettakaa tekin kestää. Älkää luulko, että kaikki ajattelevat niin kuin julkisuudessa huudetaan.

Vaikka onhan tämä ihan julmetun surullista.

Ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kysyntäfunktio

/ Riikka / 11 kommenttia

Valtiomme säästökuuri on suuri ja kirpaiseva. Viime viikolla joukko professoreja ja muita tieteilijöitä ilmaisi valituksensa siitä, että hallituksen (säästö-)ohjelmasta puuttuu tasa-arvonäkökulma ja että naiset maksavat säästöistä liikaa. Tänään saimme puolestaan lukea muutaman oikeustieteilijän moitteen siitä, että hallituksen menoleikkaukset sivuuttavat perus- ja ihmisoikeudet.

Arvokriitikoille tasa-arvon ja ihmisoikeuksien supistuminen allokaatioiden ja redistribuutioiden tasolle ei ole yllätys. Juuri näinhän on. Retorisella tasollaan ne kaikki pyrkivät tekemään vahvan hajuraon mihinkään rahaan liittyvään – ne ikään kuin leijuvat omassa todellisuudessaan, jossa asiat, arvot, suhteet ja merkitykset määrittyvät autonomisesti, johonkin universaaliin totuuteen viitaten. Käytäntö on kuitenkin toinen: ne purkautuvat pala kerrallaan, mikäli niiden taloudellinen vitaliteetti vähenee. Koska yhteiskunnassa kaikki maksaa, etenkin julkisuus, tarkoittaa rahan pois ottaminen usein asian hiljentymistä. Näin ollen esimerkiksi se, että ”naisiin kohdistuva väkivalta” ei saa lisää määrärahoja, tarkoittaa,  että ongelma hiljenee suhteessa muihin. Tästä sitten arvokannattajien mukaan seuraa tasa-arvon heikkeneminen.

Arvojen ja rahan välillä on kiikkerä suhde. Arvot väitetään vahvoiksi, mutta niitä voidaan yks kaks uuden hallituksen myötä rapauttaa.

Se, että arvomme tarvitsevat rahaa, on tietysti osin päivänselvää ja hyväksyttävää. Niin kutsuttu liberaali demokratiamme, joka tasaa edellytyksiä ja kustannuksia, toimii pitkälti juuri sen varassa, mihin ”arvoihin” se haluaa panostaa. Näin tekevät myös huomattavasti Suomea uusliberalistisemmat vallat. Toisaalta erilaisten segmenttien ja sektaarien sivusta huutelu kuuluu moniääniseen yhteiskuntaan.

Tasa-arvosta huolestuneiden professorien julkilausumassa pisti silmään muutamakin asia. Ensinnäkin lähes kaikki allekirjoittaneet olivat joko täyspäiväisiä feministejä tai muuten vain julkisesti vasemmistolaisia, toki mukana joukko erittäin nimekkäitä tieteilijöitä, joita itsekin arvostan paljon. Tasa-arvo, jota puolustetaan, tiivistyy näin ollen saajapuolelle: se nimenomaisesti on vain rahaa, jota siirretään oikeille saajille.

Toisekseen vasemmistofeministinen hyvin atomistinen ihmiskäsitys näkyi selvästi: Esimerkiksi sen, että vanhempainvapaa heikkenee, nähtiin sortavan naisia, koska naiset käyttävät enemmän vanhempainvapaata. Kuitenkin (onneksi) tosiasiassa, se on yleensä perhe, joka yhteistuumin päättää lisääntymisestä ja näin ollen voidaan olettaa, että taloudellisetkin uhraukset kannetaan yhdessä. Leikkaus kohdistuu siis perheisiin. Joissa niissäkin on hyvin usein vielä mukana miehiä. Tällaisia seikkoja feministit harvemmin tosin ottavat huomioon, sillä ihmiskäsitys nojaa vahvan konfliktiseen ajattelutapaan. Koska perhe itsessään on jo usein sortava instituutio, ei sen varaan voida laskea mitään. Noin kärjistäen, feminismi tarjoaa vain ”itsellisille” naisille herkkuja.

Oikeustieteilijöiden valitus ei merkittävästi eroa feministien valituksesta. Molemmat keskittyvät siihen, että tulevat leikkaukset kohdistuvat vääriin tahoihin – oikeustieteilijöiden mukaan ”heikoimmassa asemassa oleviin”.

”Euroalueen talouskriisin aikana on tehty useita tutkimuksia, joissa julkisen talouden suuret menoleikkaukset etenkin heikoimmassa ja haavoittumassa asemassa olevien perus- ja ihmisoikeuksiin on todettu ongelmallisiksi tai jopa ihmisoikeussopimusten vastaisiksi”, [Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas] Ojanen sanoo.

Me tiedämme hyvin, miten fleksibiilejä ihmisoikeudet ovat. Kuinka moninaisiin ryhmiin tämä oikeudellinen leima yhtäkkiä tuleekaan kohdistaa. Suotta ei silti ole viime aikoina sormet alkaneet osoittaa keisaria, jolla ei mene kovin hyvin yhä ”populistisemmaksi” kääntyvässä yhteiskunnallisessa eetoksessamme: mitä ihmeen ihmisoikeuksia? Ihan todellako ”ihmisoikeussopimukset” – nuo retoriset paisuvaiset sanakokoelmat – ovat se, mihin meidän tulee politiikkamme perustoimetkin suhteuttaa.

”Ratkaisujen Suomi” ei ole perusoikeus- ja ihmisoikeusmyönteinen Suomi. Tästä kielii jo yksin se, että sana “talous” erilaisine johdannaisineen esiintyy hallitusohjelmassa 98 kertaa ja ”turvallisuus” 41. Ihmisoikeuksille taas kertyy viisi viittausta. Erityisesti taloudellisessa kriisissä keskeiselle ”yhdenvertaisuudelle” kertyy kaksi mainintaa, joista toisessa on kyse viittauksesta paikalliseen sopimiseen tarkoituksella varmistaa työnantajien yhdenvertainen kohtelu, missä taas viitataan kintaalla perustuslain 18 §:stä ilmenevälle vaatimukselle, jonka mukaan ketään ”ei saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä”. Sanaa ”oikeudenmukaisuus” saa vieläkin enemmän hakea. Lopulta lukijan on luovutettava, koska sitä ei mainita kertaakaan. (Perustuslakiblogi, Ojanen & Lavapuro)

Ennen vanhaan puhuttiin oikeistosta ja vasemmistosta, sosiaalituen heikennyksestä tai pääoman omistajien suosimisesta. Nyt puhutaan tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Politiikka ei ole hävinnyt minnekään, vastakkaiset intressit eivät ole hävinneet minnekään. Kaikki on vain kuorrutettu tyhjillä sanoilla, uupuneilla käsitteillä ja uupuneiden käsitteiden suhteita kuvaavilla käsitteillä. Semanttisuutta ei ole, kaikki on syntaksia.

”Ihmisoikeudet” ja ”tasa-arvo” eivät istu taloudelliseen kuvaan. Niitä nimittäin vaaditaan sitä enemmän, mitä kalliimpia ne ovat.

Paperittomat, lääkärit ja ihmisoikeudet

/ Riikka / 7 kommenttia

doctor-563428_640Hesarissa on ollut käynnissä jännittävä lääkärien välinen kilpajuoksu siitä, pitäisikö paperittomia hoitaa jonkinlaisen kollektiivisen ”lääkärinetiikan” alla vaiko ei. Alun perinhän tilanne lähti siitä, että Pälve ja kumppanit julkaisivat mielipiteen, joka ikään kuin edusti kaikkia lääkäreitä: sen viesti oli, että kyllä, lääkärit noudattavat etiikkaansa ja hoitavat paperittomat, se on heidän moraalinen sekä käytännöllinen velvollisuutensa, ja tästä seuraa, että Lääkäriliitto kannattaa lakimuutosta. Sittemmin iso joukko lääkäreitä irtisanoutui tästä jalomielisestä myöntyvyydestä ja kommentoi jotakin siihen suuntaan, että lääkärinkin täytyy toimia olemassa olevien rationaliteettien (ml. raha) varassa. Toisinajattelijalääkärit myös muistuttivat, että se toimintaympäristö, jossa lääkärit nykyään joutuvat priorisoimaan, ei lainkaan vastaa sitä kaunista ajatusta vapaasta tilasta, jossa lääkäri vain etiikkaansa noudattaen hoitaa kaiken, mikä kohdalle osuu.

Tänään – yli kuukausi edellisen kirjoituksen jälkeen – Pälve ja kumppanit astuvat esiin uusilla taikasanoilla. Lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Lää­kä­rin­etii­kan mu­kaan lää­kä­rin tu­lee koh­del­la po­ti­lai­taan ta­sa-ar­voi­si­na, ei­kä hän saa an­taa ro­dun, us­kon­non, po­liit­tis­ten mie­li­pi­tei­den tai yh­teis­kun­nal­li­sen ase­man vai­kut­taa toi­min­taan­sa hei­tä koh­taan.

Ta­sa-ar­von pe­ri­aa­tet­ta ei saa rik­koa sil­loin­kaan, kun prio­ri­soi­daan. Ih­mis­ten yh­den­ver­tai­suu­den pe­ri­aat­tees­ta lip­su­mi­nen joh­taa ko­ke­muk­sen mu­kaan po­lul­le, jo­ta em­me ha­lua kul­kea.

Huuh, pelottava pimeä nationalistinen ja fasistinen polku!

”Tasa-arvo” tahtoo olla tyhjä termi kansallisessa politiikassakin, mutta absoluuttisen tyhjä se on silloin, kun huomion kohteenamme on koko maailma – puhumattakaan ”yhdenvertaisuudesta”. Mikä prinsiippi sanelee sen, että meillä (tai lääkäreillä) on jonkinlainen velvollisuus tehdä yhtään mitään ihmisille, jotka sattuvat ilmaantumaan paikalle, mutta ei mitään niille ihmisille, jotka eivät satu ilmaantumaan paikalle? Se, että ihmisillä on nykyään mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen, johtuu ennen muuta kuljetuksen ja liikenteen kehittymisestä ja niiden hinnan suhteellisesta laskusta. Moraalisessa kyvykkyydessämme sen sijaan ei ole tapahtunut vastaavaa kehitystä, mikä usein unohtuu nykypäivän huikentelevaisia ihmisoikeuskertomuksia lukiessa.

Niinpä ihmisoikeustasolta nolla on mahdollista siirtyä ihmisoikeustasolle sata, vain astumalla laivaan tai lentokoneeseen. Velvollisuus on kohteessa. Kun ihmiskunnan edustaja astuu oikean valtion maaperälle, työntyvät ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeus” ja ”velvollisuus” häntä oitis syleilemään! Miksi lähtömaalla ei ole velvollisuuksia?

Oikea valtio on avainkäsite. Tuo nationalistinen, patriarkaattinen, sortava jäänne, joka tahdotaan valjastaa enää moraalisiin ristiretkiin. Kukaan ei koputa Somalian tai Jemenin rajaportteja ja vaadi ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Kukaan ei kuvittele, että Somalia tai Jemen voisivat antaa jollekin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ne ovat vääriä valtioita, jos edes valtioita. Mutta me, meiltä se onnistuu. Miksi? Siksikö, että olemme signeeranneet ison joukon erinäisiä sopimuksia, joiden ylevät periaatteet on sitten sisällytetty kansalliseen lainsäädäntöömme, jonka noudattamista valvoo virkamiesten armeija ja melkoinen ihmisoikeus-infrastruktuuri?

Ymmärrän toki, mitä lääkärinetiikka tarkoittaa, siis etiikkana eli oppina siitä, miten moraalinen toimija toimii. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä tällä on valtion kanssa. Lääkäri toki voi etiikkaansa noudattaen hoitaa ihan ketä tahansa – sitä kutsutaan vaikkapa vapaaehtoistyöksi tai hyväntekeväisyydeksi. Sitä, että lääkäri jättää menemättä yksityispraktiikalle ja jää vapaaehtoisesti hoitamaan vanhuksia, köyhiä, juoppoja ja hulluja terveyskeskukseen, ei ole tavattu kutsua hyväntekeväisyydeksi, mutta profession kehittymistä seuratessa näyttää ilmeiseltä, että tämä oletus on väärä.

Mutta tästä Pälve ei ole lainkaan niin kiinnostunut. Moraalisia ristiretkiä ei juuri nykypäivänä käydä omien puolesta.

Lää­kä­rin­etii­kal­la ei saa teh­dä po­li­tiik­kaa, mut­ta ter­veys­po­liit­ti­sia rat­kai­su­ja teh­täes­sä lää­kä­rin­etiik­ka tu­lee huo­mioi­da.

Mitä tämä virke tarkoittaa? Ei saa tehdä politiikkaa, mutta pitää tehdä politiikkaa? Oikeasti Pälve tarkoittaa, että ei saa tehdä politiikkaa muuta kuin siinä tapauksessa, että politiikka on oikeamielistä ja palvelee sekä ideologista sisältöä että tästä hyötyvien ryhmien intressejä.

Maahanmuutto on siitä ihmeellinen asia, että se toimii sekä sisä- että ulkopolitiikan tavoin. Se on sekä sisällä että ulkona. Kulloinkin noudatettava logiikka riippuu lähinnä siitä, missä kyseinen henkilö X on tietyllä ajanhetkellä t. Jos henkilö X on kaoottisessa kotimaassaan, hän ei juurikaan soittele moraalikelloja täällä pohjolassa. Hieman enemmän, jos hän on pakolaisleirillä. Jos hän sen sijaan on liikkeellä kohti Eurooppaa ja sen pohjoista, kellot soivat jo kovaa. Ja sillä hetkellä, kun hän ylittää rajan, kellot hakkaavat kuin viimeistä päivää: moraalinen hätätila, meidän ovellamme! Ei ole ihme, että hyviin valtioihin pääsemisen eteen tehdään vaikka mitä. Eikä se ole tänne haluajien vika.

Jos sen sijaan olisimme moraalisesti rehellisiä, voisimme yksinkertaisella laskutoimituksella määrittää, kuinka paljon moraalista ihmisoikeussuojaamme tarvitsevia ihmisiä maailmassa vielä on. Meidän ei tarvitse laskea yhteen kuin kaikki liikkeellä olevat humanitaariset maahanmuuttajat, pakolaisleireillä olevat maahanmuuttajat, muut IDP:t (internally displaced persons), turvapaikanhakijat sekä kaikkien kehittymättömien, autoritaaristen, köyhien ja konfliktisten valtioiden/alueiden kaikki ihmiset. Tämä summa (aika monta miljardia) on sitten se määrä ihmisiä, johon myös Heikki Pälven lääkärinetiikka tosiasiassa ulottuu, mikäli luemme sitä, kuten mies itse lukee. Koska lääkäri ei saa lipsua tasa-arvon periaatteesta.

Mikä sitten on oikeasti ihmisoikeuksien merkitys maailmassa? Niitä koskevat sopimukset ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja hallinnollinen, semihallinnollinen ja ei-valtiollinen infrastuktuuri on yhä vahvempi. Tärkeimmät sopimukset on laadittu vuosina 1969, 1976, 1981, 1987, 1990, 2003, 2008 ja 2010, ja joinain vuosina sopimuksia on tehty useampi kuin yksi. Ensimmäisessä sopimuksessa erilaisia ihmisoikeuksia kirjattiin löytyvän 20 kappaletta, mutta kasvu on ollut jäätävää: uusimmissa sopimuksissa tunnustettavia ihmisoikeuksia on jo yli 300.

Mutta mitä sitten on tapahtunut käytännössä? Onko ihmiskunnan elämä parantunut samassa mittakaavassa? Ei tietenkään. Maailma on täynnä sotia, julmuutta, rodun, uskonnon, sukupuolen ja ihmisryhmän perusteella toteutettavaa kidutusta ja sortoa, lapsityöntekijöitä, orjia, seksuaalista hyväksikäyttöä. Myöskään sananvapaus, lehdistönvapaus tai muut demokraattiset oikeudet eivät merkittävästi lisäänny, osin päinvastoin. Väestörikkaimmista maista ainoastaan Yhdysvaltoja ja Japania voi pitää liberaalidemokratioina. Väestönkasvu juuri niillä ongelmallisilla alueille takaa sen, että parannusta ei ole luvassa. Valtiot, jotka noudattavat ihmisoikeuksia, noudattivat niitä pitkälti jo ennen ainuttakaan sopimusta –  jo ennen kuin ihmisoikeusretoriikan hyökkäys trivialisoi koko teeman.

Ja sitä valitettavasti tekee paperittomien sairaudenhoidosta keskustelukin. Trivialisoi sen, mitä oikeasti on ihmisoikeus tai perusoikeus tai oikeus saada hoitoa. Maailmalla ei ole sellaista legitiimiä (tai vakavasti otettavaa) globaalia instituutiota tai maailmanhallitusta, jonka voisimme haastaa legitiimiin (tai vakavasti otettavaan) maailmanoikeuteen siitä, että jonkun ihmisen oikeuksia on rikottu. Ainoa legitiimi, pakkovaltaa käyttävä instituutio on valtio. Ja kuten edellä toin ilmi, tietynlainen valtio. Sen lisäksi, että tällainen valtio on liberaalidemokraattinen ja banaalisti ilmaisten hyvä, se myös aktiivisesti rajoittaa sitä, keillä on oikeus tulla sen territoriolle ja toimi- ja lainkäyttövallan alle.

Yksikään valtio ei voi olla sekä hyvä että avoin kaikille. Yksikään valtio ei voi asettaa samalle viivalle omia kansalaisiaan ja muukalaisia. Jos valtio väittää suojelevansa muukalaisten ihmisoikeuksia, kyseessä on joko suuri bluffi tai sitten valtio on matkalla kohti loppuaan.

Joissakin pelottavissa tapauksissa tuntuu, että molemmat voivat olla totta samaan aikaan.

Raiskauksista: post scriptum

/ Riikka / 15 kommenttia

Huomio Tapanilan raiskauksen ympärillä alkaa olla hiipunut (toisaalta olemmehan saaneet jo uusiakin). Omaa kirjoitustani aiheesta luettiin muutamassa päivässä yli 16 000 kertaa, mitä pidän kohtuullisena saavutuksena vasta bloggauksen aloittaneelta. Tavoitteeni nimenomaan oli, että ”tavalliset ihmiset”, etenkin naiset, pysähtyisivät ajattelemaan asiaa. Olen saanut kiitos- ja vihapostia enemmän kuin naismuistiin, ja kommenttikenttäkin on kirvoittanut useita.

Merkittävin vaikutus some-kansan yleisestä äänekkyydestä tapauksen ympärillä on kuitenkin näkynyt mediassa. Niin Hesari kuin Yle, pienemmistä puhumattakaan, on taipunut tunnustamaan joitakin tosiasioita. Vaikka keskustelu maahanmuuttajien raiskauksista ei olekaan edennyt varsinaisesti mihinkään, on jotakin kuitenkin saavutettu. Myös muun muassa Optulan tutkimukset ovat saaneet tarvittavaa julkisuutta, mitä pidän itse ehkä merkittävimpänä asiana.

Toisaalta ennalta arvattavat piirit ovat edelleen jatkaneet oman agendansa mukaista rummutusta. Faktojen vääristäminen tai niiden huomiotta jättäminen yhdistyvät sulavasti ideologiseen ajatteluun tai lillukanvarsissa roikkumiseen. Öyhöttämisessä kunnostautuu myös vastapuoli. Vaalien läheisyys on saanut myös muutamat poliitikot järjestämään omia tempauksiaan.

Käsitteisiin keskittyminen on jälleen ollut yliampuvaa. Lähes jokainen ihminen tietää intuitiivisesti, mitä tarkoittavat esimerkiksi ”kulttuuri”, ”kansa”, ”valtio” ja myös ”raiskaus”. Väitän, että ihmisen ei tarvitse hallita kulttuurintutkimuksen ja humanististen tieteiden teoriakenttää kyetäkseen ajattelemaan loogisesti – mitä useat oikeamieliset kuitenkin tapaavat vaatia. Se, että tiede on tänä päivänä lähes yhdenmukaisesti sitä mieltä, että tuonkaltaisia käsitteitä ei ole olemassa tai että ne eivät ole lainkaan yksinkertaisia, on aivan toinen asia. Se maailma, missä tavalliset ihmiset, niin kantaväestö kuin maahanmuuttajatkin, edelleen elävät, tuntee nuo käsitteet ja niiden ilmentymät hyvin konkreettisesti. Minkäänlainen merkityksellinen yhteiskunnallinen ajattelu ei ole mahdollista ilman yleistyksiä. Sen sijaan esimerkiksi ”vihapuhe” on uuskäsite – sen merkitys on hyvin eklektinen ja käyttöala epäselvä.

Suhteellisuuden puutteeseen liittyy myös yksi feministien tiukasti hyväilemä ajatus: Koska kaikki seksuaalinen väkivalta ja häirintä on yhtä väärin ja koska kaikki patriarkaatin toiminta on yhtä kamalaa ja tuomittavaa, tekojen tai uhristatusten välille ei lopulta voi tehdä eroja. Niinpä joukkoraiskaus, kaduttava känniseksi ja ällöttävän flirttailun kohteeksi joutuminen rajautuvat lopulta samaan ilmiöön eikä niiden välille voi tehdä moraalisia tai muitakaan eroja. Tämä tietenkin mahdollistaa sen, että koska (hetero-)mies on aina lähtökohtaisesti hirviö, päähuomiota ei tarvitse kohdistaa siihen, kuka tai ketkä eniten syyllistyvät seksuaaliseen väkivaltaan. Energiaa ajatus saa tietysti siitä tosiasiasta, että lähes jokainen nainen on elämässään kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa. Q.E.D.

Itseäni kiinnostaa asiassa taas se, mitä pragmaattisesti ajatellen voidaan saavuttaa. Truismi siitä, että ”kaikki miehet raiskaavat”, on progression kannalta hyvin ongelmallinen, ensinnäkin siksi, että se jättää jo saavutetun kehityksen huomiotta. Koska feministit (käytän tätä nyt yleisterminä kyseisiä väitteitä edustavista) kieltäytyvät huomaamasta, että mitään hyvää tai edistyksellistä on koskaan saavutettukaan, sulkeutuvat myös tulevaisuuden mahdollisuudet.

Kuitenkin tässä maassa on tehty jo paljon asiaintilan korjaamiseksi. Yleinen naisen aseman parantuminen on tietysti kaiken taustalla – meidän kulttuurissamme naisen asema on hyvä ja tasa-arvoinen miehen kanssa. Kun toisaalta väitämme, että raiskausalttius johtuu mahdollisesti kulttuurista, tarkoittaa se muun muassa, että tiettyjen kulttuurien näkemys naisen asemasta on niin ongelmallinen, että se vaikuttaa toimijoiden käyttäytymiseen. Se ei tarkoita, että tietty kulttuuri ehdottomasti aiheuttaa raiskauksen. Suomalainen kulttuurikaan ei aiheuta alkoholismia, vaikka alkoholismi ilmiselvästi on kulttuurillemme leimallista, ja useimmat ihmiset voivat myöntää, että alkoholi on suomalaisille ongelmallinen asia – vaikka se ei sitä taaskaan ole kaikille suomalaisille.

Feministien lempilapsi, ”vain jäävuoren huippu tulee esille”, saattaa pitää hyvin paikkansa, mitä tulee tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kotioloihin, mutta yleisenä totuutena sitä ei voi pitää. Ensinnäkin väite perustuu yleensä hataraan tutkimukseen, jossa kysyttiin nimenomaan siitä, onko vastaaja kokenut jonkinlaista seksuaalista häirintää tai väkivaltaa ja onko hän ilmoittanut siitä. Toisekseen naisten ilmoittamismahdollisuuksia on suuresti lisätty, jo vuosikymmenien ajan, ja valistus on jatkuvaa, peruskoulusta pitkälti elämän ehtoopuolelle. Kolmannekseen apua on saatavilla väkivaltaisista suhteista pois haluaville. Harva nainen enää suostuu tai joutuu jäämään tässä mielessä vaaralliseen suhteeseen.

”Kaikki miehet raiskaavat”-väitteestä seuraa myös se, että tulkinta on täysin sokeaa erilaisten miesten välillä. Koska kaikenlainen väkivalta, seksuaalinen ja muu, on erittäin keskittynyttä alaluokkiin (sosiaalinen, taloudellinen, koulutuksellinen), ei muille ryhmille jää paljonkaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö väkivaltaa ja raiskauksia voisi olla kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja onkin (kuten on myös alkoholismia) – kyse on vain tilastoista ja siten myös todennäköisyyksistä. Alaluokkaisuus aiheuttaa monenlaisia patologioita, niin kantaväestölle kuin maahanmuuttajille. Koska feminismi on perustaltaan elitististä, ei se yleensä kykene ottamaan huomioon tällaisia tekijöitä. Eikä se halua, koska silloin sen ”kaikki miehet raiskaavat”-käsityksiltä tippuisi pohja.

Totta silti on, että se pääasiassa kehityskelpoinen miesaines on oppinut aika hyvin. Tutkimukset, joissa on otettu huomioon tekijän sosioekonominen ym. luokka ja teon vakavuus, kertovat tästä selvää kieltään, niin perheväkivallan kuin seksuaalisen väkivallan suhteen. Kuten myös alkoholismin.

Kumpi sitten mahtaisi tosiasiassa vaikuttaa raiskauksien määrään enemmän –  se, että jälleen uusi feministinen hanke saisi lisärahoitusta tuottaakseen selvityksiä ja uutta käsitepornoa ”kaikista miehistä” vaiko se, että raiskauksiin todennäköisemmin syyllistyviä, usein moniongelmaisia miehiä otettaisiin erityishuomion piiriin? Olisiko järkevämpää ottaa tietyistä kulttuuripiireistä kotoisin olevia maahanmuuttajia/vähemmistöjä erityisvalistuksen pariin kuin laatia tiedonantoja siitä, kuinka me nyt emme vaan saa hyväksyä tätä patriarkaatin pahuutta ja että sitä tulee paheksua kuin viimeistä päivää? Koska ”paheksunta” on päivänselvää, sitä ei ole syytä ottaa lähtökohdaksi.

Oikeusoppineet kautta linjan väittävät, että rangaistuksien kiristäminen ei auta missään rikoksissa, mutta tässäkin näkisin myös oikeuden jakamisen muut funktiot, kuten yhteiskunnallisen viestin antamisen. ”Humaani ja rationaalinen kriminaalipolitiikka” ei voi olla kaikki kaikessa, vaan uhrin eli yksilön roolin täytyy nousta (ks. Terttu Utriaisen näkemys). Rangaistuksia saisi mielestäni selvästi kiristää, ja maahanmuuttajien ollessa kyseessä karkottamisen mahdollisuus täytyisi olla aidosti olemassa.

Vamma-abortit, sosiaaliset abortit ja lapset

/ Riikka / 1 kommentti

Abortti on ollut viime päivinä esillä valtamediassa, suoraan ja epäsuoraan. Yleisradiossa asiaa on lähestytty kehitysvammaisten ja kehitysvammaisuuden kautta, esim., esim., esim. Jutut ovat olleet mielestäni oikein hyviä (A2 Kehitysvammais-iltaa en ole nähnyt). Myös Hesari kohahdutti tänään sillä, että abortti oli (tablettiversion) pääotsikossa. Kuten olen aiemmin osoittanut, abortti on mediassa hyvin harvinainen muuten kuin (naisen) oikeuskysymyksenä.

HS 12.2.15

Sikiöllä ei ole liberalistisessa luennassa tai käytännössä minkäänlaisia oikeuksia. Varsinkaan oikeuksia ei ole kehitysvammaisilla sikiöillä. Kehitysvammaiset ovat yhä niukentuva vähemmistö, pääasiassa kehittyneiden ultralaitteiden vuoksi. He eivät useinkaan kuulu vähemmistöoikeuksista huolta kantavien aktivistien agendalle. Vammaisaktivistit ovat ihan muita ihmisiä, yleensä itse vammaisia tai vammaisten perheenjäseniä.

Pääkaupunkiseudulla, jossa synnytetään vanhimpana, ultran tuloksiin luotetaan eniten. Täältä löytyvät myös maan parhaat ja tarkimmat laitteet, niin Naistenklinikan sikiödiagnostiikan poliklinikalta kuin yksityisiltä lääkäriasemilta. On arvioitu, että 90 % niistä uusmaalaisista, jotka kuulivat seulonnoissa odottavansa down-lasta vuonna 2010, päätyi aborttiin. Kun siirrytään vakavampiin sairauksiin, prosentin täytyy olla lähes sata. Toisaalta mitä vanhempana synnytetään, sitä suurempi riski on, että kaikki ei mene nappiin. Myös Ylen jutussa trisomia-18:aa sairastaneen lapsen äiti kertoi, kuinka heitä painostettiin aborttiin. Vastaavia tapauksia löytää esimerkiksi äitien pitämistä blogeista useita muitakin – huomioni mukaan painostus on sitä suurempaa, mitä nuoremmasta äidistä on kyse. Aina kysymys ei ole vammaisuudesta, vaan esimerkiksi siitä, että raskauden ennuste on muuten huono.

Pohdin aborttia ja mediaa käsitelleessä kirjoituksessani, onko syy todellakin seulontakäytäntöjen tehokkuuden ja tarkkuuden lisääntymisessä vai ehkä kulttuurisissa ja sosiaalisissa muutoksissa, yksilöllisissä paineissa tai moraalisessa taantumuksessa. Samalla kun lapset on yhteiskunnissamme nostettu usein ehdottomiksi ykkösasioiksi, on heidän asemansa olematon, jos he ovat vielä kohdussa ja/tai kehitysvammaisia. Naisen oikeus on niin ehdoton, että edes lastaan raskausaikana tahallisesti vammauttavia päihdeäitejä ei saada pakkohoitoon. Toisaalta jos pahoinpitelijä on joku ulkopuolinen (esim. isä), hän saa korotetun rangaistuksen nimenomaan raskauden takia.

Nyt on siis tunnustettu kaksi asiaa, ensinnäkin, että lähes kaikki tiedetysti kehitysvammaiset abortoidaan, ja toisekseen, että ehdoton enemmistö muista aborteista on ns. sosiaalisin syin tehtäviä. Miksi tämä ei kuitenkaan johda mihinkään? Eikö tämä olekaan huolestuttavaa? Onko se vain fakta, ikävää mutta väistämätöntä, kurja anomalia muuten niin ihanassa ”maailman onnellisimpien äitien” maassa?

Lainaan itseäni: Moraalifilosofisesti olisi tietysti kiinnostavaa pohtia sitä kyllästymispistettä, jonka jälkeen abortista tulisi ”ongelma”. Jos esimerkiksi 100 prosenttia vammaisiksi arvioiduista sikiöistä seulontojen myötä abortoitaisiin, olisiko yhteiskunnalla ”ongelma” vammaisten kanssa? Mikäli ei, miksi mailla ja kulttuureilla, joissa abortoidaan tyttösikiöitä, on ongelma? Liberaalissa yhteiskunnassa aborttien lukumäärä vahvistaa alla olevaa oikeutta rajattomasti – mitä enemmän niitä tapahtuu, sitä paremmin oikeus toteutuu. Toki voimme todeta, että abortti on ikävä asia, mutta itse oikeuteen se ei vaikuta. Monien mielestä abortti ei edes ole ikävä asia, muuta kuin sen tehneelle naiselle – yleensä kaiketi siksi, että tuo ultraruudulla heiluva olio ei kaikkien mielestä ole (vielä) ihminen.

Entä sitten aborttien tekijät. Eikö yhteiskunnallisessa moraalissa ole joku todella pielessä, jos abortteja eniten tekevät ihmiset, joilla jo on lapsia? Teiniabortteja (joiden määrä on vuosi vuodelta vähäisempi) on helpompi ”ymmärtää”, mutta että aikuisten äitien abortit, miten se on edes mahdollista? Mediassa keskitytytään usein rationalistisiin selityksiin: esimerkiksi että neuvolassa ei ole tarjottu ilmaista kierukkaa jälkitarkastuksen yhteydessä tai että vanhemmat ovat väsyneitä valvottavan vauvan kanssa eivätkä jaksa huolehtia ehkäisystä. Mikäli liikumme yksilökeskeisellä alueella, minua kiinnostaisi ennen muuta se, miten raskauden, synnytyksen, vauvan, ihmisen ja uuden elämän ihmeen jo todistaneet ihmiset kykenevät lopettamaan elämän, joka on alkanut heidän ”virheestään”.

Sosiologisesti ja kulttuurisesti asian oleellisin puoli olisi mielestäni siinä, minkälaista moraalin rappiota erilaiset liberalistiset käsitykset edistyksestä, vapaudesta ja oikeuksista ovat tuottaneet. Olisiko sosiaalisista syistä tehtävä abortti niin yleinen, mikäli hedonistinen oikeuspropaganda ei olisi niin läpitunkevaa? Suhtauduttaisiinko sikiöön eli lapseen eri tavalla, jos ihmisten vastuuta ei olisi tehty tyhjäksi erilaisilla taivaita hipovilla oikeusväittämillä?

Myös aborttien kasautumisen tietyille henkilöille täytyy ilmeisesti vain ”hyväksyä”. On traagista, että sterilisaatio esimerkiksi tällaisissa tapauksissa tai päihdeäitien kohdalla tuomitaan suoraan fasistiseen helvettiin, mutta aborttia ei koskaan lähestytä tätä kautta. Sama ongelma löytyy muiltakin järjestelmämme osa-alueilta, kuten esimerkiksi lastensuojelusta. Vanhempien, ennen muuta äitien, oikeus on tosiasiassa niin ylivertainen lapsiin nähden, että koko toiminta seuraa tarkkoja askelmerkkejä ja ruttua syntyy. Olisiko joka päivä mediasta lukemamme lastensuojelun kriisi oikeasti niin mittava, mikäli vanhemmat kantaisivat edes pienen osan siitä vastuusta, mikä heillä kaiken järjen mukaan pitäisi olla?

Kolmas seikka liittyy uskoon ja uskontoon. Mediaa seuraamalla saa käsityksen, että ainoastaan uskovaiset ”hihhulit” vastustavat aborttia (ja homoliittoja ja sitä ja tätä yksinomaisen ihanaa). Näinkö on? Ainoastaan Jumalan pyhyydestäkö on mahdollista nousta vastustamaan elämän tietoista päättämistä, lapsen edun sivuuttamista, vammaisen elämän arvottomuutta?

Ihmisoikeuksia ja kaikkien arvokasta elämää julistavalla yhteiskuntamme maallisella puolella pitäisi olla paljonkin sanottavaa asiasta. Miksi se ei sano mitään?

Vastaan itse. Siksi, että se ei kykene priorisointiin. Vaikka lasten oikeuksien polkeminen on ikävää, sikiöiden raastaminen kohdusta on ikävää, kaikki paha on ikävää, emme kuitenkaan voi sanoa, että toinen asia olisi ikävämpää kuin toinen. Varsinkaan oikeuksia ei voida laittaa järjestykseen, koska kaikilla on oikeuksia. Vammaisilla ja kohdunsisäisillä ihmisillä on siis oikeuksia, mutta koska he eivät ole tarpeeksi puhekykyisiä tuodakseen näitä julki, saati rakentamaan järjestelmällistä propagandakoneistoa, he vain jäävät syrjään. Vähän niin kuin eläimet. Paitsi että eläimillä on paljonkin puolesta puhujia ja advokaatteja, muitakin kuin uskovaisia.

Kaikki kiteytyy jälleen oikeuteen. Yksilön – aikuisen ja terveen yksilön – oikeuden yli ei mene mikään. Siitä ei edes saa puhua, koska puhekin loukkaa tuota oikeutta.

Illegal immigration as a human rights issue

/ Riikka / 2 kommenttia

It is estimated that the number of third-country nationals illegally staying in the EU vary between 5 and 14 million. In Finland, there are approximately 4000 illegal immigrants. The border of acceptable and legal fluctuates and is easily reformulated by limiting, restricting and regulating state policies. While also a technical issue, even small shifts in legal frameworks and practices are liable to have significant impacts on the construction of immigration in general. The EU is particularly strong to determine the frames of admissible immigration. The asymmetries inside the EU are notable and the main reason for the dual formulation of the immigration regime.

The EU’s ’comprehensive migration policy’ has taken illegal immigration as one of its main targets. The separation between legal and illegal is also one of the most crucial and sensitive matters concerning migration in many European and other Western states more generally. It has been an important issue in policy-making and public debate over the last three decades, but gained particular importance on the EU agenda only after the Amsterdam Treaty in 1999. While immigration politics of states is far from a matter of straightforward entailments of morality – except at their rhetorical level – even seemingly minimal ’reconsiderations’ have wide repercussions for the actual (non-)occurrences of humanitarianism and human rights.

However, not all states are pursuing more restrictive policies. For instance in Finland, there have been strong demands to grant illegal immigrants access to public health care. The issue is not framed as concerning the legal/illegal dichotomy by its proponents, but as one concerning basic human and fundamental rights. If those not entitled to a legal status may take advantage of benefits and services generally directed at legal migrants (and citizens), the division between legality and illegality shifts. The more willing the state is to see the immigration question as a human rights issue (and the more inclusive and generous its welfare system is), the more irrelevant the actual division between legal and illegal becomes. The fuzzy ”illegal” only comes to mean the conceptual detail of not being legal, which of course is the aim of the “Nobody is illegal” advocacy front. Human rights, as their story goes, do not recognise artificial groups but only human beings. States, who for the foreseeable future are the only capable actors of safeguarding those rights, then act inhumanely when they pursue policies based on this basic difference.

But human rights are flexible, they belong to the otherside as well. Their universal appeal is evident in the case of controlling immigration, especially in the EU, too. For instance, the Schengen system has severe problems particularly because of illegal immigration – officially these are argued to be undesirable side effects of the principle of free movement. Even in this case, the EU has made a virtue out of necessity, as the principle of removal and detention of undesirables has turned normative in itself, as illegal immigrants shall be returned “in a humane manner and with full respect for their fundamental rights and dignity.” The Qualification Directive goes to the heart of the Geneva Convention and aims to combine its scope with subsidiary protection – that is to say, humanitarian but non-refugee-based issues defined particularly in the European Convention on Human Rights and the UN Convention Against Torture. In short, one of the main harmonising functions is to cut ’asylum shopping’ and to avoid the phenomena of ’refugees in orbit’ inside the Union – illegal and irregular immigration in other words. While the rationale is first and foremost to control, the matter is framed in terms of immigrants’ rights, human rights and humanitarianism.

The construction of illegal immigration as a human rights issue is also evident in relation to trafficking and smuggling:

The Communication [of the Commission] frames solutions to irregular migration in humanitarian terms, associating irregular migration with human smuggling, human trafficking and exploitation and justifying measures against irregular migration as ultimately being in the interest of irregular migrants. (Kraler & Rogoz 2011, 21.)

It has also been stated that the EU has to control illegal immigration because “the countries of origin [of illegal immigrants] suffer badly from the brain drain” (EuropeAid 2008) caused by the emigration of illegal immigrants. Of course, this is absurd in relation to the EU’s desire for highly educated immigrants who certainly cause a brain drain effect, contrary to illegal immigrants who rarely have any education. But human rights don’t know what absurdity is.

In general, there is a tendency to muddle the distinction between involuntary trafficking and immigration through illegal assistance (smuggling) both at the level of the EU and in Finland. Trafficking is rare in Finland, while smuggling is remarkably widespread everywhere – it is much more common to arrive with some kind of illegal assistance than without. Smuggling is something the immigrant agrees and for which he usually pays, while trafficking is coerced. While they share similar features, especially in relation to organised crime, their victimhoods are notably different – violated innocents versus illegal immigrants.

It is rather easy to get an impression that the amount of policies and programmes designed to fight against human trafficking (especially of women and children) and other severe forms of being both illegal and a victim, as well as the intensity of public discourses surrounding them, are disproportionate in relation to the scope of the problem, especially in Northern Europe, while abuses in the labour market, both in relation to individuals and the overall system, deserve much less attention and are mainly treated more inconspicuously by state bureaucracies. As with many other issues concerning illegal immigration, also this matter needs much more clarification and research. It is highly sensitive and thus even more prone to emotional lobbying than other immigration-related issues. Human rights love emotional commitment.

The discourse of human rights in the issue of legals/illegals could never be so strong, if it wasn’t backed by economic matters. Capitalist global markets and neoliberal states really do not care if newcomers are “illegal” or good fits in some other way. As the prevailing motive for immigration is nowadays economic – thus the deviation from the political motive of refugees – there is a deep but unequal interconnection between immigrants and rich states. Illegal immigration is officially rejected but tacitly accepted – it goes with the same effort as legal humanitarian immigration and also benefits same actors, moral crusaders, politicians and firms seeking cheap labour. Persons without legal conditions may live (and work) within foggy social structures for years – as do many legal immigrants who have failed to integrate into the broader society. States and economies mostly care about the hierarchy of immigrants – that is, their relational differences. Some are poor drifters, some highly educated cosmopolitans, most something between. Their exact status is often important only officially – and morally.

Here, it is easy to see the parallel goals of states, businesses and activists despite the fact that their motives and ideals differ fundamentally.

Strange bedfellows make human rights blossom.

(And all other nice things, too.)

Media ja liberaali moraali. Osa 4: Naisen oikeus ja abortti (jatk.)

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjan ensimmäinen osa, toinen osa, kolmas osa.

Edellä olevan perusteella on ymmärrettävää, että liberaali näkökulma pyrkii kaikin tavoin peittämään sen tosiasian, että abortissa tapahtuu kuolema. Vaikka näkemykset siitä, mikä tai kuka abortissa kuolee, vaihtelevat – tähänhän juuri perustuu moraalinen konflikti – ei liene mahdollista väittää, että mikään ei kuolisi. Polarisoituneiden aborttikantojen maissa on oleellista, millaisia termejä osapuolet käyttävät, myös mediassa. Esimerkiksi alkio ja sikiö ovat paitsi lääketieteellisesti myös emotionaalisesti sangen erilaisia sanoja kuin vauva tai lapsi tai elämä. Kun kannattajat puhuvat valinnasta ja oikeudesta, vastustajat sanovat murha ja tappaminen. On ilmiselvää, kumpi puoli on jo käsitteiden hyväksyttävyyden tasolla liberaalin, näennäisneutraalin asiajournalismin ytimessä. Samaan tapaan meidän on hyvin yksinkertaista ja helppoa ”nähdä” asetelma, jossa nainen käyttää yksiselitteistä oikeuttaan päättää, mitä ruumiissaan tapahtuu, mutta äärettömän vaikeaa – tai kuvottavaa – edes ajatella, mitä naisen oikeudesta seuraavassa kuolemassa tapahtuu. Erään toimittajan mukaan abortin vastustajien käyttämä verinen kuvasto on hirveää ja kammottavaa eikä sitä pidäkään katsoa (Yle 21.7.2010). Toisaalta saman täytyy päteä vaikkapa lihansyöntiin: pihviä kuluttavan ihmisen ei ”tarvitse” katsoa teurastusta, mikä useimmilla selvästi helpottaa ateriasta nauttimista. Tämä on tietysti varsin inhimillistä, vaikka ehkä eettisesti kyseenalaista. Aborttikuolemaa ei emotionaalisteta, kuten tehdään usein vaikkapa silloin kun puhutaan sotien, nälänhädän tai perheväkivallan uhreista (tai joskus myös teuraseläimistä).

Toisaalta myös ”neutraali”, siis lääketieteellinen, aborttikuolema on mediassa harvinainen. Kun lehdet laajana rintamana kertoivat lääkärien työryhmän ehdotuksesta, jossa sanottiin, että kehittyneen sikiön kuolema pitäisi varmistaa ruiskuttamalla kaliumia tämän sydämeen, oli kyseessä poikkeus (esim. TS 2.10.2012). Asia kerrottiin lyhyen toteavasti, lähes samoin sanoin kaikkien suurten sanomalehtien verkkosivustoilla. Kommenttiosioissa, blogeissa ja mielipidefoorumeilla käytiin hetken taas aborttisotaa, vaikka koko uutinen oli täysin medikalisoidun kehyksen sisällä. Toisaalta kun Päivi Räsäsen kirkolliskokouksessa käyttämä esimerkki kätilön kokemuksista eloonjääneen sikiön kanssa nousi julkisuuteen, ”temppua” paheksuttiin laajalti. Itse asiassa koko ”aborttikeskustelu” jälleen käynnistyi tämän puheen johdosta. Vaikka järkevien ihmisten täytyy ymmärtää, että jossakin vaiheessa keskeytystä sikiö todellakin kuolee, tämän erikseen mainitsemista ei sallita. Kysymys ei voi olla vaikeudesta kohdata luonnotonta kuolemaa yleensä, sillä asiamedian yksityiskohtaiset kuvaukset väkivaltaisten rikosten uhreista (jopa lapsista) ja heidän kokemistaan kärsimyksistä eivät kohtaa vastaavaa estettä tai paheksuntaa.

Minkä syiden vuoksi sitten noin 14 % kaikista raskauksista keskeytetään?[1] THL:n mukaan tärkein syy on ”sosiaaliset syyt” eli kaikki se, mikä ei mahdu muihin, harvinaisempiin kategorioihin. Vuonna 2011 sosiaalisia syitä oli 92 prosentissa keskeytyksiä. Kun mukaan lisätään ikään ja lasten lukumäärään liittyvät perusteet, prosenttiosuus on 97. Suomessa tehdään keskeytyksiä suhteellisesti vähän, ja erityisesti alle 20-vuotiaiden ns. teiniaborttien määrä on 2000-luvulla vähentynyt merkittävästi. Peräti 93 prosenttia keskeytyksistä tehdään ennen 12. raskausviikkoa. Media on ollut kovin haluton keskustelemaan sosiaalisista syistä, vaikka tietoa olisikin ollut tarjolla. Mikäli moraalifilosofinen keskustelu syntymättömän ihmisyydestä tai siitä, milloin elämä on merkityksellistä, on liian vaikeaa tai suomalaisessa kontekstissa epäoleellista, voidaanko samaa sanoa muista ilmiön ominaispiirteistä?

Vain harva lääkäri on päässyt mediassa ääneen kertomaan ”turhista” aborteista tai ylipäätänsä keskeytyksistä naisen oikeuteen tai feminismiin keskittyvän raamin ulkopuolelta. Tällöin on huomautettu, että ehkäisyn käytössä on suuria ongelmia tai että nimenomaan aborttia käytetään ehkäisykeinona, jolloin abortit kasautuvat vahvasti samoille henkilöille. Ongelma on siis ainakin osin sosiaalipoliittinen, jopa luokkakysymys. Turun Sanomat kertoi ehkäisy- ja äitiysneuvoloissa työskentelevän lääkärin suulla, että muidenkin asenteissa olisi parantamisen varaa, sillä mukavuudenhalusta on tullut yhä suurempi ”syy” abortille (TS 23.11.2011). Tämä kertonee muun muassa kulttuurisista ja sosiaalisista vaikuttimista. Samoin juuri synnyttäneiden naisten abortit ovat lisääntyneet, erityisesti kunnissa, joissa ehkäisyä ei tarjota suoraan jälkitarkastuksessa (myös Yle 2.11.2010), jolloin ongelman voidaan nähdä olevan taloudellinen ja jakopoliittinen. Muutenkin maantieteelliset erot ovat merkittäviä; tästä kertoo vuosittain myös THL:n tilasto. Kaupunkilehti Helsingin Uutiset puolestaan kertoi, että rahapula ajaa nuoria naisia aborttiin (HU 25.7.2012; vrt. Yle 13.1.2011). Jutussa Kätilöopiston vastaava ylilääkäri tulkitsi, että yhteiskunnan paineet ja suuret velat nuorempien ryhmien seksuaalikasvatuksen puutteen lisäksi vaikuttavat keskeytysten määrään. Mikäli naiset todella päätyvät aborttiin yhteiskunnallisten vaatimusten vuoksi, luulisi, että naisen oikeuksia edistämään pyrkivällä medialla olisi asiasta paljonkin sanottavaa.

Se, että Suomessa tehdään suhteellisesti vähän abortteja, on yleinen argumentti esitettäessä, että aborttikysymys ei moraalisesti tai yhteiskunnallisestikaan ole oleellinen asia. Sen merkityksen nähdään olevan suuri ainoastaan yksilötasolla, keskeytykseen päätyvän naisen, tämän identiteetin ja tunnemaailman kannalta. Liberalistisessa oikeusretoriikassa ilmiöiden ja tapausten määrään perustuva merkityksellisyyden arviointi on yleisesti kiellettyä: se, että subjektin ”vapaus” nousee kaiken muun edelle, on riittävä oikeutus kaiken koetun ja tunnetun merkityksellisyydelle (esim. Furedi 2011). Näin ollen liberaali moraali ei ole yhdenmukainen, vaan vaihtelee sen mukaan, mitä moraalisen oikeuden toteuttamisesta seuraa (Coady 2008). Esimerkiksi sukupuolineutraali avioliitto on periaatteellisesti ja eettisesti välttämätön, vaikka kukaan homoseksuaali ei haluaisi oikeutta avioliittoon käyttää – mediassa ei ole käsiteltykään aihetta sen perusteella, kuinka montaa ihmistä asia suoranaisesti koskisi. Abortissa sen sijaan lukumäärä vahvistaa alla olevaa oikeutta rajattomasti. Moraalifilosofisesti olisi tietysti kiinnostavaa pohtia sitä kyllästymispistettä, jonka jälkeen abortista tulisi ”ongelma”. Jos esimerkiksi 100 prosenttia vammaisiksi arvioiduista sikiöistä seulontojen myötä abortoitaisiin, olisiko yhteiskunnalla ”ongelma” vammaisten kanssa? Mikäli ei, miksi mailla ja kulttuureilla, joissa abortoidaan tyttösikiöitä, on ongelma?

Epämuodostumien, muiden vammaisuuksien tai niiden epäilyjen vuoksi keskeytyksiä tehdään n. 300 vuosittain. Määrä on nousussa, THL:n mukaan seulonta-asetuksen mukaisten seulontakäytäntöjen käyttöönoton vuoksi. Helsingin Sanomien mukaan 90 % niistä uusmaalaisista, jotka kuulivat seulonnoissa odottavansa down-lasta vuonna 2010, päätyi aborttiin (HS 30.1.2011). Onko ”syy” seulontakäytäntöjen tehokkuuden ja tarkkuuden lisääntymisessä, kulttuurisissa ja sosiaalisissa muutoksissa, yksilöllisissä paineissa, moraalisessa taantumuksessa vai missä? Vammaisjärjestöjen edustajia on harvoin kuultu heidän huolessaan, kuka yhteiskuntaamme on tervetullut. Toisaalta muutamat uskoa tunnustavat ovat saaneet äänensä kuuluviin sangen neutraalisti, samoin akateeminen tutkimus aiheesta on ollut jonkin verran esillä. Kuitenkaan syvällisempiä näkemyksiä sikiöseulontojen merkityksestä, vammaisuudesta, abortista yhteiskunnan ”hoitokeinona” tai moraalisista ja lääketieteellisistä rajoista – tai taloudesta – ei ole. Asia pysyttelee jälleen yksilön subjektiivisten näkemysten ja ”oman tahdon ja harkinnan” puitteissa (vrt. Ketokivi 2011). Vammaisuuden etiikka pidetään kaukana naisoikeudellisesta tematiikasta.

Toisenlaiset selektiiviset abortit saavat politiikassa ja mediassa kuitenkin yleisesti hyvin vahvan näkyvyyden ja tuomion: sukupuolen mukaan tehtävät abortit esimerkiksi Kiinassa, Intiassa, Thaimaassa ja yllättäen Ruotsissa (YLE 20.10.2012) johtuvat muun muassa asenteista ja kulttuurista – sekä sikiön ultraäänitutkimuksista (esim. HS 4.4.2011). Kaksoisstandardit löytänyt kirjailija Antti Nylén on osuvasti todennut (HS 5.11.2011), että ”[abortti on] nykyään laajasti [sallittu], kunhan [sitä] ei tehdä vääristä syistä”.

Liberaalisesti vääristynyt journalismi ei tahdo tunnistaa selviä yhtäläisyyksiä ilmiöiden eri ulottuvuuksien välillä, sillä monimutkaiset moraaliset ja tosiasialliset elementit on lukittu yhteen asentoon, heijastamaan samaa taustalla vaikuttavaa motiivia. Toisaalta moralistinen paheksunta täysin erilaisten tapausten välillä on yleistä: abortin kritisoiminen missä tahansa valossa voidaan usein lukea naisvihamielisyytenä.

Vaikka miesnäkökulma on viime aikoina noussut mediassa monen muun naiskeskeisen teeman, kuten perheväkivallan yhteydessä, ei aborttiin liittyen vastaavaa juuri ole (poikkeus HS 30.4.2012). Omaäänisiä aborttiin ja ei-toivottuun raskauteen keskittyviä naisten näkökulmajuttuja ilmestyy usein. Osa on noussut esiin tutkijoiden tai asiantuntijoiden toimesta. Nämä nojaavat lähes poikkeuksetta samanlaisille argumenteille: abortti on aina vaikea asia ja siitä täytyy puhua, sitä täytyy eri tavoin ”ymmärtää”, naisen täytyy ”voimautua” yli tästä usein traumaattisesta tapahtumasta. Asian kritisoiminen tarkoittaa tällöin auttamatta ymmärtämättömyyttä, sillä jo yleinen kyseenalaistaminen voidaan kokea subjektiivisen reviirin loukkauksena. Vielä tästäkin edemmäs on menty silloin, kun on väitetty, että aborttioikeus ei ole riittävä, naisen asema on edelleen hankala tai että käytäntö ei toimi sujuvasti tai on holhoavaa (myös HS 24.2.2013). Emotionaalistamista löytyy myös kuvattaessa keskeytyksestä seuraavaa epämääräistä pahaa oloa. Merkillepantavaa on, että varsinaisesta katumisesta ei puhuta – ylipäätään sekä yksilön reflektiiviset että yhteisöllisesti välitetyt vahvat tunteet ja tuntemukset ovat hyvin harvinaisia. Toisaalta mahdollisuus naisen epäjohdonmukaisiin ja yllättäviin emotionaalisiin ja psyykkisiin reaktioihin tunnustetaan: abortin seuraukset (naiselle) voivat olla hyvin sattumanvaraisia, mikä on yksi selitys sille, että aiheesta ei saa puhua yleistävästi. Se, että abortista keskusteleminen voi loukata abortin tehneitä, on yksi liberaalin moralismin hyväksytyimmistä epäloogisuuksista.

Kun Helsingin Sanomien Vieraskynässä julkaistiin dosentti Markku Ruotsilan yksiselitteisesti aborttia kritisoiva kirjoitus (HS 13.9.2009), täyttyi mielipideosasto ja Sunnuntaidebatissakin otettiin kantaa naisten puolesta. Ruotsila on muulloinkin saanut toimia yhdysvaltalaistyyppisen kristillisen uusoikeiston viestin viejänä. Tällaiset pro-life-retoriikkaa ja uskonnon ja politiikan vahvaa yhteyttä korostavat selvästi henkilöidyt ”viholliset” on äärimmäisen helppo vaientaa – paljon helpompi kuin esimerkiksi neutraalisuudesta ja asiantuntemuksesta ammentavat lääkärit (esim. HS 24.2.2013). Naisen kyseenalaistamattoman oikeuden kautta rakennettu journalistinen kehys aborttiin pohjustetaan selvällä viholliskuvalla. Ehkä voitaisiin jopa puhua aiheen ”turvallistamisesta” (esim. Buzan 1998): nähdään, että abortin kritisoiminen uhkaa meidän (naisten) oleellista yhteiskunnallista, sosiaalista ja moraalista oikeuttamme tehdä henkilökohtaisia päätöksiä, ja siten turvallisuuttamme.

Mahtipontisuudestaan huolimatta luennalla voi tietysti olla myös oikeutuksensa: Euroopassakin on jo esimerkkejä siitä, että abortteja harkitsevia tai sen tehneitä naisia ja lääkäreitä uhataan väkivallalla. Toinen asia on, onko suomalaisen journalismin suotavaa ottaa tällainen ”ennaltaehkäisevä” motiivi, kun muun muassa kulttuurinen ja poliittinen konteksti on sangen erilainen.[2] Julkisen kommunikaation vapautta tällaisten motiivien ei pitäisi määrittää. Oikeamielisyydessään hyveelliset periaatteet kääntyvät usein karhunpalveluksiksi.

Kantaaottava liberaali journalismi tuntuu usein korostavan normatiivisesti sellaista asemaa, jota mikään tai kukaan ei varsinaisesti uhkaa. Abortin vastustus menee ”yli hilseen” jopa monilta heiltä, jotka uuskonservatiiviseen eetokseen suhtautuvat muuten sympatisoiden (HS 30.8.2012).[3] Vaikka abortinvastustajia yhteiskunnassamme tietysti on, ei abortin yksiselitteisen kieltämisen – siis konkreettisen naisen oikeuden epäämisen – kannalla ole mikään poliittisesti, taloudellisesti tai muuten merkittävä taho. Se, että yksilöt saavat olla asiasta mitä mieltä tahansa, kuuluu normaalin ja edistettävän sananvapauden piiriin.

Median suhtautumista aborttiin voi verrata tapaan, josta sosiologi Janne Kivivuori kritisoi väkivaltaa tutkivia feministejä: he esittävät tutkimusten tuloksina normatiivisia ”mielipiteitä”, jotka ovat jotakuinkin itsestään selviä: kaikki paheksuvat ja tuomitsevat lähisuhde- ja muun väkivallan, joten tutkimustuloksena ”tulee tuomita/paheksua” on köykäinen (Kivivuori 2012, 35). Samaten journalistisessa aborttikeskustelussa harva asia pääsee kirimään sen itsestäänselvyyden edelle, että naisella on oikeus päättää. Naisen oikeus on diskursiivisesti niin täysivaltainen ja ehdoton, että muunlainen aiheen käsittelykin on lähtökohtaisesti väärin ja paheksuttavaa (esim. HS 15.4.2010) – esimerkiksi sikiön oikeuksista tai abortin hyväksyttävyyden rajaehdoista keskusteleminen koetaan yleisesti loukkaavaksi.[4]

Niinpä yksittäisten abortin kritisoijien/vastustajien osakseen saama moraalisaarna on suhteeton. Abortti ei siis ole tabu; abortin käsittely naisoikeudellisen kysymyksen ulkopuolella sen sijaan saattaa olla. Uskonnoista tai muista rajoittavista, hierarkkisista järjestelmistä ei ole oikeutetuiksi viholliskuviksi: aborttia – kuten myös sukupuolineutraalia avioliittoa tai muita median moraalisia ”herkkuaiheita” – on mahdollista tarkastella myös kiinnittämättä oikeamielistä moraalista kantaa. Toisaalta erilaisiin ja osin yhteismitattomiin moraalinäkemyksiin, edellä kuvatun Haidtin tapaan, ei välttämättä ole hedelmällistä käyttää huomattavaa palstatilaa: vaikuttaa epätodennäköiseltä, että uskovainen muuttaisi kantaansa liberaalimedian vedotessa loogiseen rationalismiin tai oikeamielisen poliitikon vedotessa ihmisoikeuksiin ja solidaarisuuteen. Pelkkä leimaaminen tyhmäksi ja/tai pahaksi on osa poliittista peliä eikä sen pitäisi siirtyä ainakaan asiajournalismiin.

Mediaan ja aborttiin keskittyvän kritiikin on syytä pohtia asiaa vielä erikseen vastaanottajan näkökulmasta: välittyykö puolueeton ja oleellinen tieto? Vastaus on selvä ei. Naisoikeudellisen tai lukitulla moraalilla pohjustetun kehyksen hylkäämisen ei tarvitsisi tarkoittaa aborttikeskeisyyttä. Journalismi, joka suhtautuu asiaan monipuolisesti ja kriittisesti, voi keskittyä esimerkiksi ehkäisyasioihin, perhe- ja lisääntymispolitiikkaan, nuorten ongelmiin ja se voi tarkastella yhteiskunnan lisääntymistä tukevia ja haittaavia mekanismeja, suhtautumista teiniäitiyteen, uraäitiyteen, perhenormeihin ja niin edelleen.

Harva kaivannee ääripolitisoituneita tai muuten fundamentaaleja aborttinäkemyksiä yhdysvaltalaiseen tapaan, mutta yksinkertaisista vastakkainasetteluista ja mustavalkoisista käsittelytavoista tulisi irtautua. Lisäksi on välttämätöntä huomauttaa, että myös naisintressi itsessään on huomattavasti moniulotteisempi kuin liberaalin retoriikan ja turvallistamisen kyllästämä journalismi antaa ymmärtää. Erilaiselle journalismille on tilausta tarkasteltiinpa asiaa mistä hyvänsä perspektiivistä. Toisaalta poliittisesti ajatellen nimenomaan aiheiden yksipuolinen käsittely ja tiettyjen yhteiskunnallisten näkemysten ulkopuolelle jättäminen saattavat ruokkia epäterveitä konfliktin muotoja, jos ei nyt aborttiin liittyen niin yleisemmin (ks. Paxton 2004; vrt. Becker ja Scheufele 2009). Koska abortti on kuitenkin vain yksi yhteiskunnallisen ja politisoidun moralismin kohde eikä sinällään paina paljon suhteessa laajempaan ilmiöön, ei asian kohentuminen liene kuitenkaan kovin todennäköistä.


[1] Vuonna 2011 Suomessa tehtiin 10 490 keskeytystä. Elävänä syntyneiden lasten määrä oli 59 961 ja keskenmenoon päättyy arviolta noin 10 % tiedossa olevista raskauksista (tilastot THL ja Tilastokeskus).

[2] Toisaalta väitän, että myös maahanmuuton yhteydessä tällainen motiivi oli ilmeinen aina vuoden 2008 kunnallisvaaleihin saakka. Kun keskustelu lopulta, vaalikamppailun ja -tulosten pakottamana, pikkuhiljaa avautui, oli muutos edeltävään huomattava. Sittemmin monet ovat väittäneet, että median ”maahanmuuttokriitikoille” ja muille eriäville mielipiteille antama tila on lisännyt muun muassa rasismia ja rasistista väkivaltaa. Akateemista tutkimusta aiheesta ei ole. Monet rasismia ja viharikoksia käsittelevät analyysit ovat saaneet keskenään ristiriitaisia tuloksia (ks. esim. ECRI 2007; FRA 2011; OM 2010; Niemi 2011).

[3] Kokoomusnuorten silloinen puheenjohtaja Antti Häkkänen vieraili Yhdysvaltain republikaanien puoluekokouksessa ja lähes kaikesta haltioituneena joutui kuitenkin toteamaan, että ”­Rom­neyl­la on joi­tain jut­tu­ja, jot­ka mi­nul­ta me­ne­vät yli hil­seen – nii­tä abort­ti­jut­tu­ja”. Oletettavasti nykyisen puheenjohtajan Susanna Kosken hilseen yli ne menevät vielä lentävämmin.

[4] Kun keskustelu tai puhe muuttuu ”riittävän” loukkaavaksi, siitä voi tulla median kovasti metsästämää ns. vihapuhetta. ”Aborttivihapuhe” onkin monissa maissa yleistä. Vihapuheen käsitteen analyyttinen arvo yksittäisten maiden lainsäädäntöjen tulkinnan ulkopuolella on hyvin heikko.

Media ja liberaali moraali. Osa 3: Naisen oikeus ja abortti

/ Riikka / Jätä kommentti

Kirjoitussarjan ensimmäinen ja toinen osa.

Abortti ei kuulu suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Aika ajoin se nostaa päätään, kuten viime eduskuntavaalien jälkeisten hallitusneuvottelujen yhteydessä ja myöhemminkin kristillisdemokraattien toimesta, mutta vahvaksi teemaksi sitä ei voi väittää. Niinpä se ei journalistisestikaan ole mikään kuuma aihe, vaikka onkin – sukupuolineutraalin avioliiton ohella – ”yksinkertaisuudessaan herkkuaihe medialle” (HS 1.4.2011). Abortin varsinainen vastustaminen, esimerkiksi yhdysvaltalaiseen konservatiiviseen ja/tai uskonnolliseen pro-life-tapaan (joka se kyllä on hyvin uutisoitua), on Suomessa harvinaista: muutamien yksittäisten poliitikkojen lisäksi sitä löytää lähinnä marginaalisista kansalaisjärjestöistä ja sosiaalisesta mediasta. Aborttia kannattava (pro-choice) näkökulma on niin itsestään selvä, että sitä ei ole erityisesti syytä tuoda esille.[1] Naisen ja sikiön välinen moraalinen oikeuskonflikti on ratkaistu aukottomasti jo perustuslain tasolla: ihmisestä tulee perusoikeuksien haltija syntymän hetkellä. Suomi ei juuri eroa monista muista, sekulaareista, naisten oikeuksia arvostavista länsimaista.

Ehkä näin ollen myös suomalainen journalismi lähestyy aborttia lähes poikkeuksetta naisen ja naiseuden kautta raamittamalla. Teeman pohjustus tapahtuu kahdella tavalla: esittämällä, että abortti on moraalisesti naisen asia ja/tai että se on oikeudellisesti naisen asia. Kun asiasta puhutaan ihmisoikeusteemana, täyttyvät molemmat vaatimukset usein samanaikaisesti. Vain oikeudellisena kysymyksenä abortti, tekona tai toimena, on usein neutralisoitu, siltä on poistettu sen moraaliset ja valintaan liittyvät ulottuvuudet. Teeman pohjustus tapahtuu tällöin usein lääketieteen kautta, asia medikalisoidaan ja puheoikeus on lääkäreillä – asian kehystys naisen kautta ei silti muutu, vaan tämän oikeuksia ja mahdollisuuksia lähestytään lääketieteen kautta.

Kun aborttia lähestytään moraalikysymyksenä, ei naiseuden kautta kehystäminen tarkoita, että esimerkiksi alkio/sikiö olisi täysin ”näkymätön” – päinvastoin, siihen liitetään usein huomattavia tunteita, tosin yleensä epäsuorasti ja mainitsematta sanaa alkio/sikiö/lapsi. Nämä tunteet tai merkitystä kantavat yhteydet eivät sisällä eettisiä tai moraalisia merkityksiä. Se, että aktiivisella toimella päätetään elämä, on harvoin esillä. Sen sijaan päätöksen kivuliaisuuden (naiselle), vaikeuden ja ”suuruuden” (naisen elämässä) kuvaukset ovat yleisiä. Toisaalta abortin puolustus melko toissijaisilla, jopa absurdeilla, perusteilla on tyypillistä: tutkimukseen vedoten abortin sanotaan esimerkiksi olevan mielenterveydellisesti turvallisempaa kuin ensisynnytys.[2] Toisaalta kansainvälisesti huomattavaa julkisuutta saanut toinen tutkimus, jossa vastasyntyneen surmaamista pidettiin moraalifilosofisesti yhtä oikeutettuna kuin aborttia, ei Suomessa saanut kovin merkittävää huomiota (ks. TS 2.3.2012).

Abortti nousee mediaan selvästi puoluepolitiikan kautta ja tällöinkin lähes yksinomaan kristillisdemokraattien toimesta, perussuomalaisten usein kannattaessa (esim. HS 9.11.2012, 23.11.2012). Kristillisdemokraatit pyrkii kehystämään abortin moraali- ja vakaumuskysymyksenä, minkä lehdistö (ja muut puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta) vastaavasti kumoavat.

Poliittismoraalinen tila, jossa aborttia voi vastustaa, on hyvin kapea: kristillisdemokraattien yleinen abortin vastustaminen on julkisuudessa lieventynyt keskusteluun vakaumuksellisen lääkärin oikeudesta kieltäytyä abortin suorittamisesta. Tätä kapeaakin moraalikysymystä media lähestyy lähes yksinomaan poliittisesti (vrt. HS 24.2.2013), ja puheenjohtaja Päivi Räsäsen ”arvokonservatiivinen” rooli nähdään tällöin etukäteen määritetyssä valossa. Suomalaisen median haastattelema hoitohenkilökunta ei kannata vakaumuksen perusteella taattavaa oikeutta kieltäytyä abortin suorittamisesta, esimerkiksi koska ”jonkun se on tehtävä” (HS 24.2.2013). Toisaalta lääkärit voivat mediassa sanoa, että ongelma – mikäli abortissa ongelmaa on – on ”sosiaalisin perustein tehtävät abortit” ja että näiden ”viikkorajaa voisi laskea” (mt.). Moraalisin ja poliittisin perustein aborttikeskustelussa toimivien ei anneta puuttua sosiaalisin syin tehtäviin abortteihin.

Kun aborttia koskeva journalismi heijastelee politiikan kentällä tapahtuvia ilmiöitä, moraalinen asetelma on vieläkin enemmän lukittu kuin yleisessä, ei-uutisointia koskevassa aborttijournalismissa. Kristillisten osallistuessa hallitusneuvotteluihin teema oli usein esillä, samoin perussuomalaisiin ja eritoten puheenjohtajaan Timo Soiniin liitetyssä uutisoinnissa. Tällöin aborttia lähestytään hyvin äärimmäisten tapausten kautta: abortti raiskauksen tai insestin jälkeen, abortti ja ehkäisy, abortti ja naisviha, abortti ja väkivalta, laittomat abortit ja kuolema. Kristillisdemokraattien keskusteluun nostama aborttioikeuden viikkorajan lasku raportoitiin toistuvasti. Laajempaa aiheen käsittelyä, esimerkiksi siitä, miten oleellista koko ilmiön kannalta tietyistä viikkorajoista keskusteleminen on, ei tapahtunut. Ainoa poikkeus on myöhemmin, vasta kevättalvella 2013 ilmestynyt Helsingin Sanomien laajahko asiaa käsittelevä, lääkäriin ja muihin asiantuntijoihin nojautuva juttu (mt.).

Puoluepolitiikkaan liitettynä abortin politisointi on tavallisesti niin ilmeistä ja alla oleva journalistinen ja oikeudellinen moraalinen kanta niin selvä, että aiheen uutisointi ja siitä käytävä keskustelu on hyvin toteavaa ja laiskaa: siinä, että kristillisdemokraatit vastustavat aborttia, ei todellakaan ole mitään yllättävää. Kun ensisijainen rooli on politiikalla, jää muuten yleinen lääketieteellinenkin kanta usein paitsioon, ja keskustelua siitä, mikä merkitys raskausviikoilla on kehittyvän sikiön tai äidin ja perheen kannalta tai siitä, miksi abortteja tehdään juuri tietyillä viikoilla, ei juuri käydä. Helpoksi mielikuvaksi tästä ja muusta uutisoinnista jää, että aborttioikeuden puolesta ei tarvitse korottaa ääntään, koska mitään epäselvyyttä asiasta ei ole. Toista mieltä olevat tekevät politiikkaa – tai, erityisesti Helsingin Sanomien mukaan, he pelaavat uskonnolla.

Jos abortista tehdään osapuolikysymys, uskonto, lestadiolaisuus, katolilaisuus, lahkolaisuus, konservatiiviset liikkeet ja muut vastaavat, nähdään abortin ja aborttioikeuden tärkeimpinä vastustajina. Kehyksen pysyessä samana (nainen) ilmiö asemoidaan uudelleen: oikea, todellinen ja aito yksilön näkökulma vastaan väärä, vääristynyt ja epäaito yhteisön propagoima näkökulma. Uskonnon sanoittamaan moraaliin harvemmin otetaan kantaa: abortti esitetään neutraalisti ja ”moraali” logiikan keinoin, siis irti varsinaisesta eletystä elämästä, olipa se uskonnollista tai ei. Tällöinkään alkion/sikiön oikeudelliseen tai moraaliseen asemaan tai elämän loppumisen problematiikkaan ei puututa. Uskonnollista vakaumusta vastaan ei aseteta suoraan sekulaaria näkemystä, vaan se tapahtuu naisen ja ihmisoikeuksien kautta. Uskonnollisen kannan nähdään ensisijaisesti olevan naisten ja ihmisoikeuksien vastaisia ja siksi (myös) abortinvastaisia, ei toisinpäin. Toisaalta tämä ei eroa monista muista moraalisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, joissa uskonnollisia näkemyksiä pidetään tärkeimpinä vastustettavina.

Yhtäältä uskontoa vastaan asemoituminen on luonnollista: sekulaarinen abortin vastustaminen tai kritisoiminen on harvinaista. Silloin harvoin kun abortin vastustajalle on annettu aktiivinen puheoikeus (TS 23.1.2005, HS 10.12.2007), on tämä ollut uskoa tunnustava, vaikka sitä ei olisi tuotu jutussa esille. Toisaalta uskontoa vastaan hyökkääminen on nimenomaan osa sisällöllistä vääristymää siksi, että näin abortti yleensä lukitaan mustavalkoiseen asetelmaansa. Abortin ja aborttikeskustelun kritisoiminen olisi mahdollista muistakin perspektiiveistä käsin – asiassa on merkittäviä nyansseja – mutta näitä harvoin käsitellään lainkaan.

Vaikka abortti siis usein neutralisoidaan ja rationaalistetaan, se tehdään vain suhteessa sen moraaliseen ja oikeudelliseen luentaan. Esimerkiksi yhteiskunnalliset ulottuvuudet jätetään huomiotta. Yksinkertainen puolesta ja vastaan -rakenne on kuitenkin vääristävä ainakin uskonnollisten vakaumusten ulkopuolella. Erittäin harva minkäänlaista valtaa käyttävä toimija olisi tosiasiassa valmis kieltämään abortin naisen lopullisena päätöksenä, ja olisi melko hedelmätöntä odottaa, että tällainen koskaan menisi demokraattisesti Suomessa läpi – tätä kuitenkin media standardinomaisesti pitää vastapoolin ominaisuutena, jota vastaan argumentit tulee rakentaa.

Onko tähän syynä se, että mustavalkoinen asetelma on yksinkertaisesti konfliktisuudessaan ”herkullinen” vai että tiettyä poliittismoraalista asetelmaa pyritään aktiivisesti edistämään, jää epäselväksi. Toisaalta omassa sarjassaan aborttikysymyksessä – ja muissakin uskontoihin liitettävissä teemoissa – painii eliittimedian liberaalein eli Helsingin Sanomat, jonka ei yksittäisissä jutuissaan tarvinne ”myydä herkkuja” samaan tapaan kuin vaikka iltapäivälehtien. Ehkä yksinomaan journalistisesti kiinnostava aihe ei siis riitä selittämään sitä tarmoa, jolla aborttioikeutta nostetaan journalistiselle asialistalle aina, kun abortti yhteiskunnassa jotenkin näyttäytyy.

Se, että iltapäivälehdet toisinaan revittelevät myös abortilla – muun muassa vahingossa eloonjääneillä sikiöillä – tekee niistä tietyllä tapaa jopa konservatiivisia. Naisoikeudellinen kehys voidaan helposti hylätä siis ainoastaan lööpissä. Tämäkin on omiaan korostamaan ajatusta, että aborttiin ”asiapitoisesti” suhtautuminen tarkoittaa aina yksinomaista liberaalia näkökulmaa.

Abortin vastustamisen mediakuva on siis sangen yllätyksetön. Enemmän liberaalin moraalin ja moralisoinnin ominaispiirteistä ja toimintatavoista kertoo se, miten mediassa kuvataan abortin vastustamisen vastustamista. Moraalisesti, poliittisesti, kulttuurisesti ja yksilöllisesti ylennetty ”naisen oikeus” on poikkeuksellisen ehdoton: sillä vastataan kaikkeen aborttia kritisoivaan, vastustavaan tai jopa väärällä tavalla kannattavaan argumentointiin. Se, että moraalinen ja oikeudellinen puheoikeus on abortin tapauksessa lähes poikkeuksetta naisella, on käytännöllisesti perusteltua. Miten se voisikaan olla syntymättömällä lapsella, alkiolla tai sikiöllä?[3]

Harvemmin kuitenkin huomataan, että muun muassa eläinoikeuksien tai luonnonsuojelun tapauksessa puheoikeus välittyy hyvin helposti erilaisten advokaattien kautta. Nimenomaan liberalistisessa kontekstissa eläinten ja luonnon erilaiset inhimillistämisen keinot ovat käytettyjä. Samoin yleinen näkemys siitä, että meillä on jonkinlainen moraalinen vastuu ulotettuna tuleviin sukupolviin. Sikiön oikeuden tai moraalin puolesta puhuminen sen sijaan tuomitaan yleensä rationalistisen luennan kautta joutavanpäiväiseksi. Toisaalta se, että sikiöitä, joita lääketieteen avulla toisinaan voidaan pitää hengissä, myös abortoidaan, ”voi tuntua ristiriitaiselta” (HS 23.11.2012). Moraalinen selkkaus on siis  ”ristiriita”, joka voidaan kuitenkin esimerkiksi yksilöiden erilaisia tarpeita ja tahtoja selittävän oikeuttamisen avulla hyvin helposti ratkaista. Lääketieteellistä tai filosofista keskustelua siitä, missä vaiheessa sikiöllä/lapsella voisi olla joko epäsuora puheoikeus tai yleisesti inhimillinen persoona, ei suomalaisessa mediassa käsitellä.

Koska Suomessa ei tehdä varsinaisia huomattavan myöhäisiä abortteja ja näitä harva on suoranaisesti ehdottanutkaan, on keskustelun puute ehkä ymmärrettävää. Toisaalta juuri se, että media ei varsinaisesti lainkaan informoi abortista – jokavuotista terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) raskaudenkeskeyttämisrekisterin tilastoa lukuun ottamatta – vaikuttaa siihen, että abortista ei voikaan olla minkäänlaista keskustelua. Politiikka ja uskonto ovat ainoat areenat, joista jotakin voi nousta: kristilliset, perussuomalaiset ja uskonto ovat yksinomaiset opponentit. Nämä kaadetaan varsin heppoisella ihmis- ja reproduktiivisiin oikeuksiin vetoavalla huomauttelulla tai kuten viime eduskuntavaalien alla, solidaarisuudella: ”Vastuuta lähimmäisestä pitäisi kantaa. Sitä et nyt ole kantamassa tässä [aborttiasiassa]”, sanoi Paavo Lipponen Timo Soinille päätoimittajayhdistyksen presidenttipaneelissa – ja kaikki mediat raportoivat tästä yllätyksettömästä konfliktista. Joihinkin typeryydessään laajasti uutisoituihin perussuomalaisten kantoihin ei edes tarvita vastausta; pelkkä niiden esilletuonti riittää varmistamaan, että puoli valitaan oikein (esim. Yle 4.10.2012).

Uskonto ”yleisesti” on myös hyvin helppo vaiennettava, koska se puhuu ihan eri maailmasta kuin liberaali sekulaari media. Jos ainoat vaihtoehdot ovat näin kannattaa ja vastustaa, onko ihme, että suomalaisista kannattaa aborttia yli 90 prosenttia? Myös 85 prosenttia katolisista briteistä kannattaa aborttia (Yle 19.9.2010).

Naisen oikeuden ehdottomuuden yhteydessä on vaikea ymmärtää sitä tulkintaa, jonka muun muassa feministinen järjestö Naisasialiitto Unioni viimeisimmästä aborttikeskustelusta teki. Järjestön naistenpäivänä julkaistussa mielipidekirjoituksessa väitetään, että ”abor­tis­ta pu­hu­taan — ta­val­la, jo­ka si­vuut­taa nais­ten oi­keu­det” ja että ”nais­ten oi­keu­det ovat pu­don­neet pois kes­kus­te­lus­ta”, jota ”arvokonservatiivit” saavat määrätä (HS 8.3.2013). Tosiasiassa selitys sille, että naisten oikeuksia ei viimeisimmissä median ilmaisuissa nostettu keskiöön, on päinvastainen: asetelma naisen oikeuden ympärillä on niin juurtunut ja itsestään selvä, että sen esille tuonti on tarpeetonta. Kaikki esitetyt argumentit kuitenkin moraalisesti ja oikeudellisesti nojaavat yksinomaan naisen oikeuteen päättää.

Myös THL:n tutkimusprofessori Mika Gissler väittää, että Suomessa ”abort­tia ei kat­so­ta nai­sen oi­keu­dek­si, ku­ten Ruot­sis­sa” (HS 24.2.2013).[4] Journalismin tapauksessa väite on vähintäänkin outo. Missä muualla aborttia ”katsotaan” julkisesti kuin mediassa? Uskonto, arvokonservatiivit ja värikäs sosiaalinen media eivät saa itsenäisesti ääntään kuuluviin. Kaikki faktuaaliset, emotionaaliset ja yksilölliset median argumentit luetaan ja ”katsotaan” liberalistisen ja yksilöllisen naiseuden kautta.


[1] Aborttikeskustelun rintamien itsestään käyttämät nimitykset kielivät teeman poliittisuudesta, sen moraalisten elementtien lisäksi. Sekä valintaa että elämää korostavat kannanotot ovat vetoavia; kukaan ei halua olla anti-life tai anti-choice. Pohdinnat siitä, mitä asiaan liittyy näiden moraalisten ääripäiden ulkopuolella, ovat hyvin harvinaisia.

[2] Tutkimus, johon moni tiedotusväline tässä yhteydessä viittasi (vrt. toisiinsa Iltalehti 27.1.2011 ja Yle 3.2.2011), totesi kuitenkin, että aborttiin päätyvät kärsivät jo lähtökohtaisesti enemmän mielenterveysongelmista kuin muut eikä abortti itsessään lisää näitä, toisin kuin normaali synnytys. Lisäksi tutkimuksessa oli mukana vain alkuraskauden abortteja ja tarkastelujakso oli melko lyhyt. Vrt. Lääkärilehti 2011.

[3] Muutama mediassa esillä ollut kuriositeetti kertoo kyllä ihmisestä, jolla oli ”uhka” joutua abortoiduksi mutta hän ”selvisi” ja kertoo nyt tarinaansa (yleensä aborttia kritisoivassa kehyksessä). Muun muassa Yhdysvalloissa ja Britanniassa tällaiset jutut ovat yleisiä.

[4] Ruotsissa abortteja tehdään noin kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa (HS 23.11.2012).